Torakka käveli näyttävästi makuuhuoneemme poikki keskellä yötä, mistä alkoi kamala painajainen. Bostonissa on iso ongelma nuo erilaiset tuholaiset. Kahdella perhetuttavallamme vilisee kotona hiiriä, rottia juoksentelee kaduilla huomattavan suuria määriä yöaikaan, kattojen räystäillä näkyy silloin tällöin vesikarhu päiväunilla, ja sitten on tietenkin näitä pieniä eläimiä, torakoita ja muurahaisia, yms. 

Olemme viime päivinä lukeneet paljon torakoista, ja myllänneet koko kämpän päästäksemme niistä eroon. Nettikirjoitusten perusteella vaikutti siltä, että torakoista ei kannata mainita kenellekään. Kaikessa hiljaisuudessa olemme kantaneet kotiin torakka-ansoja, erilaisia kolojen täyttäjiä ja muuta materiaalia. Ympäristökysymykset eivät liikuttaneet pätkääkään, kun vaihdoimme kodin pahvilaatikot muovilaatikoihin ja ostimme muutenkin paljon ilmatiiviitä muovilaatikoita esim. keittiöön. Heittelimme kaiken ylimääräisen biohajoavan torakan ruoaksi kelpaavan tavaran menemään, kuten kaikki paperit, pahvit. Koko elämäntyyli on mennyt kertaheitolla uusiksi, astiat on pestävä heti ruokailun jälkeen, joka ilta on siistittävä erikseen lattiat ennen nukkumaan menoa, Sophie ei saa enää kulkea kotona keksi kädessä, kaikki ruoka on oltava ilmatiiviissä rasioissa tai jääkapissa… 

Toisen torakan bongasimme, kun se liukui ulko-oven alta meille kyläilemään. Mieheni löysi asuntolan kellarista sekä pyykkihuoneesta torakat, mikä viittasi ongelman olevan koko talonyhtiössä. Yhtenä aamuna heräsin torakanpurema sormessa, mikä mieheni mielestä ei muka ollut torakanpurema. Mielipiteeni sängyistä muuttui täysin, juuri kun pitkän kinuamiseni vuoksi olimme heittäneet omamme menemään. Nukumme nykyään olohuoneen levitettävällä sohvalla. 

Olemme yöllä tehneet etsintäiskuja laittamalla valot päälle ja katsomalla, löytyykö vipeltäjiä. Ei ole löytynyt, joten uskomme nyt, että ongelma on ennemminkin läheisen naapurin syytä. Valtavasti töitä torakoista aiheutuu silti edelleen, teippaamme mm. illalla ulko-oven saumat teipillä, ettei yöllä tulisi naapureilta meille niitä. Myrkkyloukut ja liima-ansat ovat yöllä käytössä, vaikkei niihin nyt ole mitään ilmaantunut. Mieheni vannottaa, että tämä on meidän kahdenkeskinen salaisuus, mistä ei saa puhua kenellekään. Siksi puhun siitä vain salaa täällä blogissa, onhan tämä todella ällöttävä juttu ollut kaikinpuolin, vaikka kenen tahansa kotoa voi löytyä torakka. Kaikista järkevintä teoriassa olisi kertoa asiasta isännöitsijälle, mutta riski saada syyttävä sormi suuntaamme on mielestäni liian iso. Oma käsitykseni kotitaloustöistä on tässä myräkässä muuttunut täysin, eikä esim. muruset lattialla varmaan enää ikinä ole yhdentekevä juttu.

Massachusets on Amerikan ”New England”, ja valitettavasti brittiläiset ovat tuoneet omat rakennusfirmansa tänne asuntoja rakentamaan. Vanhat talot ovat samalla tavalla kehnosti rakennettuja kuin Englannissakin. Kolme vuotta Englanissa ja nyt täällä kahdeksan kuukautta englantilaisen arkkitehtuurin huonoja puolia kirotessani olen päättänyt, että nyt loppuu. Etsimme parhaillaan uutta, modernia kämppää.

Sophien lemppari syntymäpäivälahjaksi valikoitui naapureilta saatu walkkeri. Sophien yksivuotissyntymäpäivajuhlat ovat ohitse! Huh! Ensin ajattelin, että ei järjestetä mitään. Mieheni oli kuitenkin sitä mieltä, että mahdollisimman isot syntymäpäiväjuhlat pitää järjestää. Jossain vaiheessa huomasin, että suunnittelin ja järjestelin juhlia yksin. Mieheni mielestä hössötin liikaa, ja että eihän niissä syntymäpäivissä mitään järjestämistä ole, kunhan ostetaan supermarketista pöydälle syötävää ja kutsutaan kaikki tutut kylään. Silloin minulla nappasi ensimmäistä kertaa, sillä ei meidän kaveripiirin mahdollisesti juhliin tulevilla lapsilla ole meillä mitään tekemistä, kun ei ole lelujakaan. Kakkua ja leivonnaisia ei todellakaan voi supermarketista ostaa, kun ovat niin huonoa laatua. Kävi niin, että minä hommailin syntymäpäivätarvikkeita, otin yhteyttä leipomoon, lähetin kutsut tutuille ja puolitutuille. Vielä syntymäpäivän aamuna valmistelin puistojuhliin syötäviä keittiössä. Juhlat oli oikein onnistuneet, mutta kauhulla ajattelen, että seuraavat 12 vuotta ainakin on joka vuosi järjestettävä lapsen syntymäpäiväjuhlat.

Ostimme ison mehevän kakun, joka yllätykseksemme syötiin aika nopeasti. 

Viimeiset viikot olen hössöttänyt paljon perustamani vauvaryhmän kanssa. Paljon olen mennyt mainostamaan ryhmää ulkona sattumalta näkemilleni, lasten kanssa kulkeville tuntemattomille. Kahdelle äidille menin juttelemaan vahingossa kaksi kertaa, tunnistamatta heitä edelliseltä kerralta! Työ on  tuottanut tulosta ja melkein kaikki naapuruston vanhemmat ovat nyt ryhmän jäseniä. Työtä vaativa tehtävä on ollut ryhmän aktivoiminen, ja olenkin järjestänyt muutamat isot ryhmätapaamiset leikkipuistossa. Myös viikolla olen järjestänyt ohjelmaa, missä itse olen lähinnä keskittynyt ryhmän dynamiikkaan enemmän kuin nauttimaan yhdessä vietetystä ajasta. Välillä olen ajatellut, kuinka ihanaa olisi olla vain ryhmän jäsen sen sijaan, että on koko jengin vetäjä. Viikottaiset tapaamiset aamuisin kotiäitien kanssa ovat lähteneet ihan hyvin liikkeelle, ja yhteisiin lasten leikkitapaamisiin on saapunut joka aamu 6-10 vanhempaa lapsineen ensimmäisen katastrofaalisen tapaamisen jälkeen, jonne saapui vain minä ja kurdilainen ystäväni. Välillä haluaisin ottaa eroa koko ryhmään, mutta miten se sitten pysyisi pystyssä?

Viime aikoina minua on ahdistanut minun ja kurdilaisen ystäväni viilenneet välit. Vietimme kesällä todella paljon aikaa yhdessä, mutta ystävyys on hiipumassa. Olen ottanut asian puheeksi hänen kanssaan, mutta hän väittää kaiken olevan aivan niin kuin ennen. Meinasin nukahtaa tylsyydestä viimeksi tavatessamme, jotenkaan hänen seurassaan ei ole enää ollut samaa kemiaa kuin kesällä. Hän on selvästi myös muuttunut minun seurassani, tekstiviestit ovat erilaisia kuin ennen. Hänellä on paljon uusia vaatteita ja yhtäkkiä hän on alkanut käyttää huomattavasti enemmän meikkiä, myös kampaus on nyt laitetumpi. Hän on ”investoinut” ja ostanut paljon Louis Vuitton-tuotteita, huivia, lompakkoa ja laukkua. Hän ehkä hakee etäisyyttä äitiarkeen nyt, kun hänen tyttärensä aloittaa eskarissa ensi viikolla. Ymmärrän, että hän sitten haluaa viettää päivänsä tekemällä ihan eri asioita kuin istua leikkipuistoissa, yms.  Olen siksi investoinut nyt muihin kotiäiteinä oleviin puolituttaviini, mikä myös käy lähes työstä. Small talk on aika uuvuttavaa, on helpompaa olla ja viettää aikaa jo tutuksi käyneiden ihmisten kanssa. 

Vauvaryhmää perustaessani olen huomannut, että kaikki naapuruston jäsenet eivät olekaan niin sulassa sovussa keskenään kuin mitä luulin. Ensin yksi ilmoitti, että poistuu ryhmästä jos siihen liittyy arabeja. Pian toinenkin jäsen ilmoitti, että heidän perheensä lähtee aina pois arabien tullessa paikalle. Krititty Hannah ei halua lastensa leikkivän paljoa kuin vain muiden uskovaisten lasten kanssa, siksi hän ei voi liittyä ryhmään. Naapuri Stephanie ei tykkää naapurista Evelyn, ja jopa mieheni ilmoitti että ei mielellään vietä aikaa naapurustossa asuvien srilankalaisten kanssa. Protestantti nainen tänään Sophien syntymäpäivillä ilmaisi vierastavansa naapuruston kiihkokatolilaisia. Mustilla on omat tuttavapiirinsä, muslimeilla on omat piirinsä… Tuntuu käsittämättömältä ja julmalta, että kaikki ei tykkää kaikista. Joku ei tykkää toisen kulttuurista, toinen ei tykkää tämän uskonnosta, kolmas ei tykkää tämän luonteesta. Itse tykkään ihan kaikista täällä, joten on todella kurjaa, että tällaisia vastakkainasetteluja on paljastunut ryhmää rakentaessani. Olo on ollut välillä todella pettynyt. Voiko olla niin, että ihmiset eivät voi minkäänlaista ryhmää muodostaa niin, että kaikilla olisi vain positiivisia tunteita kaikkia muita ryhmän jäseniä kohtaan?

Olen tutustunut kahteen mukavaan juutalaiseen naiseen, joista toisen kanssa olimme kaupungilla. Hänen tyttärensä huomasi Jeesuksen elämästä kertovan taideteoksen, ja kuulin kuinka hänen äitinsä kertoi hänelle Jeesuksesta: ”Jeesus oli paha mies, joten rangaistukseksi hänet teloitettiin.” Mietin, kuinka ihanaa on olla kuulumatta mihinkään ryhmään, ja kertoa kaikista uskonnoista Sophielle neutraalisti.