Tämä kesän viimeinen viikko on ollut todella haikea. Boston on kaupunki, jonne ihmiset muuttavat, ja josta ihmiset muuttavat jatkuvasti. Uusia tuttavuuksia syntyy, vanhat tuttavat muuttavat pois. Moni tulee vain CV:tä täydentämään kaupungin huippu yliopistoihin ja sairaaloihin. Myös meidän tuttavapiiristä lähtivät tällä viikolla tutuiksi käyneet ranskalaiset ja amerikkalaiset naapurilapsiperheet. 

Moni yrittää vielä järjestää valopilkkuja pimeneviin iltoihin. Tänä lauantaina meidät oli kutsuttu peräti neljään eri juhlaan, huomenna sunnuntaina on kahdet kutsut tarjolla. Viikonloput ovat juuri nyt todella kiireisiä, ennen kuin talvella hiljenevät.

Järjestin vielä viimeisen tapaamisen tutun ranskalaisperheen ja heidät tuntevien naapureiden kesken. Olin herkällä tuulella koko kekkereiden ajan, ja hyvästellessä onneksi heidän tyttärensä nukkui vaunuissa niin, että sain rauhassa vilkutellen toivottaa hyvää matkaa sortumatta soperrellen itkemään vuolaasti. 

Kun saavuimme maaliskuussa Bostoniin olin lumen täyttämässä kaupungissa seikkailumielellä. Huhtikuussa alkoi ahdistaa, sillä ihmiset pysyttelivät vain sisätiloissa ja aloin miettiä, kuinka täällä edes voi tutustua kehenkään ja sitä kautta sulautua paikalliseen kulttuuriin. Pian seurasi ensimmäinen kulttuurishokki. 

Lumien sulettua kävimme usein läheisessä leikkipuistossa Sophien kanssa, ja siellä ensimmäisiä tekemiämme tuttavia oli tuo ranskalaisperhe. Istuimme monesti iltapäivää keskellä puistoa lasten leikkiessä. Sophie ei vielä osannut kontata, ranskalainen tyttö oli jo lähellä kävelemistä. Perheen isä vakuutti, että kyllä täällä tuttavia tekee helposti ja heistä sitten ajan kanssa tulee ystäviä. Siitä sain rohkeutta ja positiivista mieltä Sophien ja minun tulevaisuuden suunnitelmiin. Kesän aikana olemme todella tehneet paljon tuttavuuksia ja ystäviäkin on kertynyt mukava määrä. Siitä huolimatta varsinkin heinäkuun helteillä vietimme paljon aikaa puistossa ranskalaisen tytön ja Sophien leikkiessä keskenään. Tänään he vielä kiipeilivät telineillä viimeistä kertaa yhdessä naapuruston lasten kanssa. Molemmat ovat kasvaneet ja kehittyneet kesän aikana hurjasti, vastaavasti Sophie opettelee kävelemistä kun ranskalaistyttö jo juoksee puiston poikki. Hän oli meille kesäkaveri, yksi ensimmäisistä vauvallemme tutuksi tulleista lapsikavereista, jonka nähdessään Sophieta aina hymyilytti.

Bostonin kaupunki sulkee huomenna ulkouima-altaat, leikkipuistoissa ei enää ole juurikaan väkeä lasten siirtyessä tarhoihin ja kouluihin, monet ulkoilma-aktiviteetit kuten konsertit ja elokuvat ovat tältä vuodelta ohi.

Mietin kuumeisesti, mitä aktiviteetteja järjestän talvella Sophielle. Perustamani äitivauvakerho on kerännyt kahdessa viikossa jo 30 jäsentä, joten leikkiseuraa on Sophielle kyllä jatkossakin tarjolla ainakin jonkunverran. Harrastusten, kuten uimakoulun, aloitusta olen tarkoituksella vitkutellut talvelle. Mielessä käy yhä useammin tarha tai joku leikkikerho, sillä täyden viiden päivän aktiviteetin järjestäminen taaperolle voi talvella olla välillä työlästä.

Maanantaina alkaa syyskuu, lehdissä on jo vähän kellertymää. Sophie täyttää torstaina vuoden. Tuntuu, kuin kokonaan uusi aikakausi olisi alkamassa, vaikka tämä onkin vain kesän loppu. On vaikea arvata, minkälainen talvesta tulee ja mitä me täällä teemme.

Walkkeri on ollut tosi kiva, me kävellään Sophien kanssa sen avulla tässä meidän lähiympäristössä. Ruokakaupoilla vaikuttaa nyt kirja ravinnosta, jota luen. Erittäin mielenkiintoista luettavaa, Gary L. Wenkin ”Your Brain on Food”. Kirjasta olen oppinut mm. sen, että aivot synnyttävät himoa siihen, mihin se on totutettu, ei siihen mikä olisi ravinnollisesti hyödyllistä. Monesti olen kuullut jonkun kertovat kuinka mieliteko johtuu ravinnonpuutteesta. Oikeasti aivot näyttävät reagoivan vain, jos jotain tuttua tavaraa tulee aiempaa vähemmän käsiteltäväksi. Tämän tähden kannattaa ennemminkin syödä vain ihan vähäsen sitä, mitä mieli tekee. Nälissään ei kannata olla, sillä verensokerin laskiessa aivosolut lähtevät vaurioitumaan minuuteissa. Trendinä nyt näkemäni täysin sokeriton dieetti on todella huono vaihtoehto, sillä sokeri on aivojen toiminnalle todella tärkeää. Kirjaa markkinoidakseni kerron vielä, että alussa on todella helposti ja mielenkiintoisesti selitetty ravinnonkulun anatomiaa. Sydän on kehon suojaisimmassa paikassa lapaluiden takana, mutta aivot ylhäällä lähellä silmiä, nenää, korvia ja suuta, jotta niiden kautta tulviva informaatio kulkeutuu aivoihin mahdollisimman nopeasti. Ruoansulatuksesta kirja kertoo paljon, sekä mm. parasympaattisesta hermostosta ja veri-aivoesteestä. Kirja hyppää aivojen synapsien, välittäjäaineiden ja neurotransmittereiden maailmaan ennenkä alkaa erotella eri ravintoaineiden löydettyjä kemiallisia vaikutuksia veri-aivoesteestä läpäistyään. 

Kirjaa lukiessa käy useasti mielessä, että miksi kukaan opiskelisi ayurvedaa, kun voi opiskella ravinnon vaikutuksista lukemalla suoraan neurotieteitä. En ihmettele, että monet intialaiset ovat kääntäneet selkäänsä vanhoille, perinteisille hoitomuodoille ja lähteneet opiskelemaan länsimaista lääketiedettä.  
 

Bostonin Copleyn markkinoilla kävin ensimmäistä kertaa ja huomasin, että olen koko kesän missannut nuo upeat valikoimat. Sieltä sai paljon eurooppalaista ruokaa ja luomua. Joitain Italiasta tuotuja pulloja hypistellessäni näin ainesosaluettelossa E-koodeja ja säilöntäaineita. En olekaan pitkään aikaan nähnyt niin pitkää ainesosaluetteloa, täällä kun ei tarvitse kaikkea keinotekoisesti tehtyä merkitä pakkauksiin. Kaupoille on tullut niin paljon uusia luomutuotteita, että mietin, onko luomuksi luokiteltavien tuotteiden kriteerejä höllennetty. 

Ihailin ennen Alexander Stubbia hänen energisestä ja positiivisesta luonteestaan, mutta täällä Amerikassa olen huomannut sen olevan sellaista pintaa jolla halutaan antaa positiivinen kuva itsestä muille. Mukavien puhuminen kuuluu amerikkalaisiin käytöstapoihin. Nyt tuntuu, että en hahmota ollenkaan, minkälainen luonne siellä Stubbin pinnan alla oikein on. Amerikassa kaikki ovat päällisin puolin samalla lailla myönteisiä, vaikka välillä kuinka olisi negatiiviset mielessä. Täällä asuessa olen oppinut paljon siitä, kuinka järisyttävä määrä ihmisten puheesta on oikeasti sellaista lässynläätä, eikä lähes mitään kuultua kannata pitää 100% totena.

Sophie on oppinut sanomaan ”Hi” ja ”Bye”. Monen muun mamuperheen lapsi on täällä oppinut ja alkanut puhua vain englantia. Kurdilaisen ystävättäreni lapsi huutaa, että miksi pitää puhua kurdia kun eihän kukaan muukaan sitä puhu. Alkaa listaus tarhan lapsista, joista kukaan ei puhu kurdia. Sophie vaikka kaiket päivät viettää seurassani, on nähtävästi myös omaksunut seurastani huolimatta ykköskielekseen englannin, niin kuin moni minulle jo aiemmin kertoi käyvän. Suostuttelen kovasti miestäni, että laitettaisiin Sophie myös Saksassa englanninkieliseen kouluun. Toistaiseksi hän vastustaa ja haluaa Sophien ykköskieleksi vain saksan. Tästä käymme kädenvääntöä vielä varmaan useamman vuoden verran, vaikka varmaan Sophie ihan itse kertoo haluavansa englanninkieliseen päiväkotiin.

Kädenvääntöä ei onneksi enää tarvitse käydä tulevan mahdollisen tyttären nimestä. Mieheni ja minun mielestä Sonia on oikein sopiva ensimmäinen nimi,  maailman kansainvälisin vielä lisäksi. Monissa kultuureissa Japanista Amerikkaan on käytössä Sonia-nimi, myös Saksassa, Suomessa ja Intiassa. Toiseksi nimeksi olemme jo valikoineet Kaverin, mikä olisi mukavasti sekä suomalainen että intialainen merkitykseltään (Intian Kaveri-joki). Pojannimestä on todella vaikea päästä sopuun. Suomessa ja Saksassa on paljon samoja poikien nimiä, mutta omasta mielestäni 90% saksalaisista poikien nimistä on kammottavia. Yksi hyvä molemmissa kulttuureissa esiintyvä nimi olisi Timo, mutta minä tunnen kaksi Timoa joista toinen on homo. Mieheni tuntee kolme Timoa, joista kaksi on homoja. Minulle olisi ihan sama, olisiko poikamme homo- vai heteroseksuaali, en vaan haluaisi leimata häntä sellaisella nimellä joka meidän molempien mielissä tuo mieleen juuri homoseksuaalisuuden.

Kuukautisten alettua olen tajunnut, kuinka paljon niillä on vaikutusta. Puolentoista vuoden jälkeen on palannut moni kuukautisista johtuva vaiva. Mieheni on pistänyt merkille, että välillä on selkeästi aggressiivisempia päiviä. Itse huomaan mahani olevan välillä tosi möhönä, ja turvotusta ja selllaista rajua turvotusta koko kehossa. Toisaalta on sellaisia päiviä, jolloin olo on super hoikka ja nätti. Järkyttäviä ahmimispäiviä on taas esiintynyt, ja selkälihaksissakin välillä tuntuu epämiellyttävää ”kipua”. Nämä vain ihan muutamia esimerkkejä hormonitoiminnan aiheuttamista eri päivien oireista. Raskausaikana muistan saaneeni oikeita aggressiivisuuskohtauksia, saatoin raivota miehelleni ihan vain vaikkapa tiskeistä. Moni muu raskaana oleva on kertonut myös olleensa täysin hermona siinä ensimmäisten kuukausien aikoihin.

Perustin oman äitivauvakerhon kun en jaksa enää olla jäsenenä siinä vähän kauempana olevassa. Kuudessa päivässä on jäseniä kertynyt jo 16. Olen tyytyväinen ja huomiseksi on sovittu ensimmäisen tapaamisen ryhmällemme. Olisi mukava saada enemmänkin porukkaa kokoon, jotta voisimme esim. jalkapalloa pelata yhdessä. Täällä on parhautta se, kuinka ihmisiä saa mukaan kun jotain haluaa tehdä.