Pieni steppaaja

Saimme naapurilta oman walkerin, mikä on tässä vaiheessa tosi hyvä kun vauva melkein kävelee. Tallustelimme vierekkäin leikkipuistoon ja takaisin. Sophie osasi reitin ja kääntyi edellä kotimme kohdalla oikeaan pihaan. 

Leikkipuistossa kaksi amerikkalaista äitiä ihmetteli, että kuinka lapsia hallitaan Euroopassa jos ei lyöden. Minua taas ihmetytti, kun suloisen kaksivuotiaan tytön äiti kertoi lyövänsä tytärtään kun tämä ei tottele. Toinen kertoi tökkäävänsä kolmihaaraisella grillivartaalla poikaansa takapuoleen aina kun tämä käy liian villiksi. En osannut oikein sanoa siihen mitään, en voisi missään nimessä käydä väkivalloin käsiksi suloiseen tyttäreeni.

Toinen ääripää heidän mukaansa ovat lääkehoidoilla raskaaksi tulevat menopaussia lähestyvät amerikkalaisnaiset. Heidän mukaansa on olemassa paljon vanhempia äitejä, jotka eivät jaksa enää 40:n korvilla hoidella lapsiaan, eivätkä siksi puutu oikein mihinkään mitä nämä tekevät. Kerroin, että olen nähnyt sellaisia tapauksia paljon. Tajusin, että olen ajautunut valkoihoisten tuttavapiiriin. Asia tuli mieleen vasta, kun useampi tuttava oli jo kehunut kuinka Sophie on täydellinen vauva blondeine hiuksineen ja sinisine silmineen. Aloin oikein miettiä, että mustaihoisia ystäviä ei ole elämässäni ollut koskaan muutamia pieniä tuttavuuksia lukuunottamatta. Leikkipuistoissa täällä mustat ja arabit istuvat likaisemmalla puolella, kun me valkoiset ryhmittäydymme toiselle puolelle. Meillä on täällä aivan ihana naapurusto ja iltaisin tapaamme leikkipuistossa lähellä asuvia lapsia ja heidän vanhempiaan. Mutta vain valkoihoisia, mustat ja arabit todella ovat keskenään toisella puolella puistoa. Jostain syystä saapuessani johonkin paikkaan katsastan ensimmäisenä ne paikalla olevat mahdollisimman paljon itseäni muistuttavat naamat ja menen sitten heidän seuraansa. Ei ole käynyt mielessäkään, että ”ai tuolla on paljon muita (mustia) äitejä juttelemassa keskenään, menen sinne.” Ehei. Naapuruston mustat ja arabialaiset eivät kuulu meidän henkilökohtaiseen perhetuttavaporukkaan. En ollut edes miettinyt tätä asiaa, niin sutjakkaan luontevasti on aina tullut marssittua valkoisten amerikkalaisten luo ilman sen suurempia mietteitä. Ehkä ei olisi luontevaa mennä valkoisella iholla mustien luo kaveeraamaan. Muslimilta näyttävä kurdilainen ystäväni kertoi, kuinka aina silloin tällöin joku arabi tulee hänen juttusilleen. Pienen small talkin jälkeen he kysyvät, ”oletko muslimi?”. Kieltävän vastauksen annettuaan loppuu keskustelu kuin seinään, eikä arabia enää kiinnostakaan tutustua. On todella harmi, että ihmiset laatikoituvat tuolla tavalla.

Harmittelin tätä miehelleni ja päätin alkaa aktiivisesti viedä Sophieta näiden mustien keskelle. Olisi hyvä, että hän olisi kontaktissa mahdollisimman monenlaisten ihmisten kanssa. Yhtenä iltana juttelimme puistoon tulleiden dubailaisten naisten kanssa. Heistä ei näkynyt mustien burkhien alta kuin silmät, mutta se riitti mainiosti ja juttu luisti muutaman tunnin. Toinen ääripää ovat amerikkalaiset, aurinkolasien takana piilottelevat äidit. Mielestäni on vaivaannuttavaa keskustella, jos toisen silmät ovat aurinkolasien takana. Naapurustossa on kaksi äitiä, joiden kanssa olen paljon juttusissa mutta heidän aurinkolasien koristamia silmiään en ole nähnyt kuin vilaukselta. 

Kysyin noilta dubaista tulleilta naisilta, mitä mieltä he ovat maassaan asuvista intialaisista. Toinen vastasi heti, ”They are too much! Too much!” Naisten arabialaiseen tapaan käteltyä meidät ja lähdettyä paikalta kääntyi amerikkalainen ystäväni minuun, ja kertoi kuinka oli säikähtänyt minun kysymystäni intialaisista. Minä sanoin, että kyllä ihmisoikeuskysymyksistä voi puhua avoimesti arabien kanssa, toisin kuin ehkä Amerikassa, jossa hätää kärsivien odotetaan tsemppaavan itse itsensä ulos negatiivisuuden aiheuttamasta suostaan.
Siivoilin komeroa, millä välin Sophie oli kiivennyt ikkunalaudalle. Kauhistuin, nyt loppui ikkunoiden auki pitäminen. Yritin löytää olohuoneesta paikkaa, mihin laittaa lautasen pois Sophien ulottuvilta. Kääks, sellaista paikkaa ei olohuoneessa eikä makuuhuoneessa enää olekaan, niin taitavasti vauva kiipeilee.  Luen nyt uutta kirjaa, jossa puhutaan imettämistä vastaan. Kirjoittajan mielestä työläs ja aikaavievä imetys ei ole kaiken sen vaivan arvoista, kun uusi äiti voisi olla töissä taikka koulussa rahaa luomassa samaan aikaan. On haastavaa lukea niin kapitalistisesta näkökulmasta pulppuavaa kirjoitusta, kun kaikista mieluiten olen ilman tuloja vauvani kanssa kotona nämä hänen ensimmäiset vuotensa.

Kirjailijan mielestä olisi suotavaa, että kaikki vauvat joisivat lehmänmaitoa. Hän ei ollenkaan ajattele niitä lehmiä ja sitä jätettä, mitä niistä valmismaitopaketeista syntyy. Oman rintamaidon juottaminen vauvalle on ekologisinta, vaikka kansantaloudelle olisi hyvä tuo kulutusta lisäävä korvikemaidon ostaminen. Tässä kirjassa jotenkin näkyy se, ettei alakynnessä olevien oikeuksia Amerikassa välillä mietitä pätkääkään. Ei ole lehmän elämäntehtävä tuottaa maitoa ihmisvauvoille, ja nykymeijerit ovat lehmien hyvinvoinnin kannalta moraalisesti epäilyttäviä. Tässä kapitalistisen kirjoittajan paksuhkossa opuksessa ei korvikemaitokysymystä mietittäessä ole eläinoikeuksia otettu esille ollenkaan. Olisi tosi paljon lisättävä maidontuotantoa, jos kaikki yhtäkkiä alkaisivat syöttää vauvoilleen lehmänmaitoa. Ihmis- ja eläinoikeuskysymykset ovat Amerikassa jonkin sortin tabuja, jos ne mahdollisesti haittaavat hallitsevaa talousjärjestelmää.