Voi ei – miehen isä soittaa

Leikimme aamupäivällä Sophien kanssa olohuoneessa, kun mieheni pohjoisintialainen isä soitti. Päätin olla vastaamatta puheluun, jolloin hän otti yhteyttä mieheeni ja vaati päästä Skypen videopuheluun. Mieheni otti sitten yhteyttä, että isoisä ei ole viikkoon nähnyt Sophieta ja on jo kovin ikävissään. Pian tuli uusi soitto Berliinistä, ja minä vastasin. Paikalla oli paljonkin sukua ja olihan minun tultava kameran eteen, kuulema. Olin alusvaatteisillani ja suihkussa käymätön takkutukka, joten kieltäydyin useamman kerran näyttäytymästä. Sitten he halusivat nähdä, onko meillä siistiä. Ei ole. Monta kertaa kieltäydyin näyttämästä koko huonetta kameralla, mitä se niille kuuluu. Lopulta mieheni isä kyseli, että valmistanko joka päivä ruokaa miehelleni ja mitä valmistan ja että kai intialaista. Kun kysyttäessä kerroin tarjoilevani ruoan riisin kanssa, ihmetteli mieheni isä, miksi en paista joka päivä tuoretta chapati-leipää. Pitäähän joka päivä olla tarjolla myös jokunen vastapaistettu leipänen mieheni kotiin tullessa. Mieheni perheessä vauvan hoidon lisäksi nainen valmistaa kaikki päivän ruoat, siivoaa ja puunailee asuntoa, käy ruokakaupassa, rukoilee ja hakee kynttilöitä asunnossa kuljettaen jumalien siunausta perheelle. Omia perheen ulkopuolisia harrastuksia ei ole, ei edes minkäänlaista liikuntaa. Naiset kotona pitävät perinteet pystyssä, mutta en ihaile tuollaista elämää. Rakastan mieheni perhettä, mutta kyllä aina välillä punottaa ärsytyksestä se naisen paikka kotona.

Mieheni perhettä kismittää, kuinka mieheni siivoilee meillä ja vieläpä tiskaa astioita! En todellakaan täällä joka päivä imuroi ja laittele, enkä todellakaan valmista mitään leipäsiä! Vastikään mieheni oli kipeä, ja valmistin meille porkkanakeittoa. Skypessä heti tuli moitetta, että vähintään kanakeittoa pitäisi olla, mies parka sairaana. Viime aikoina olen salaa ajatellut, että onhan tämä tietynlaista luksusta asua kaukana perheestä täällä toisella mantereella. Hei hei vaan, perhe! Siivouksen ja kodin suhteen ei ole mitään paniikkia, kun perheenjäsenet eivät tee yllätysvisiittejä. Mieheni isä varsinkin mielellään puuttuu kaikkeen ja kahden kesken tulee minua puhuttelemaan. Mieheni kuullen hän ei uskalla minua nuhdella, sillä mieheni ei siedä sellaista ollenkaan. Perhe oli jo valinnut miehelleni tulevan vaimon Intiasta, lentolippujakin oli jo katseltu vastoin mieheni tahtoa. Hän ei missään nimessä halunnut perinteistä intialaista naista, kun ei itse ole perinteinen intialainen mies, vaan kokee itsensä ensisijaisesti saksalaiseksi. 

Ihmettelen suomalaisia naisia, jotka kääntyvät muhammettilaisiksi. Päätin itsekin joskus 14-vuotiaana ryhtyä muslimiksi, mutta kelkka kääntyi nopeasti niitä pyhiä kirjoituksia lukiessa. Kaiken sen työn jälkeen, jonka esiäitimme ovat tehneet saadakseen meille tuleville sukupolville oikeutta naisina. Kyllä sitä voi konservatiivisesti elää uskonnottomana, ei tarvitse mihinkään järjestöihin liittyä. Muille leipästen paistaminen on täysin turhaa, jos silläkin ajalla voi olla esimerkiksi urheilemassa tai opiskelemassa. Jos joku kaipaa leipäsiä enemmän kuin terveyttäsi, niin ei siinä avioliitossa mitään järkeä ole. Naisten ei kuulu tehdä mitään sen takia, että sattuvat olemaan naisia. Ei pitää yllä huiveja, ei paistaa leipäsiä, ei valmistaa piparkakkuja. Nainen eläkööt ja tehkööt, mitä halajaa. Ketola sanoi hyvin:

Riikka Helena Ketola Hyvin naisten todellisuudesta lähtevä käsite ”oikeus haluta”…naisten maailma on täynnä monitasoista ja syvälle persoonallisuuteen ulottuvaa tunteitten, halujen , tarpeitten oikeudettomuuden kokemusta – persoonallisuuden yhteiskuntalähtöistä tukahduttamista…Naisten pitää oikeuttaa itselleen asioita, mitä miehelle ”perusihmiselle” ovat itsestäänselviä.