Pieni poikamme on täällä. Kotona. Luonamme.

Vauvakuumeettomasta tuli äiti.

Sain pojan rinnalleni jo leikkaussalissa enkä koskaan ole tuntenut sellaista helpotusta. Se, mikä lähti käyntiin ajatusprosessina vauvan mahdollisuudesta kaksi vuotta sitten, eteni yritykseen, vuodentakaiseen keskenmenoon, sitten uuteen odotukseen, kulminoitui siihen hetkeen. Terve, kaunis vauva oli yhtäkkiä siinä.

Vauva tuntui alusta asti omalta ja ihmeelliseltä, mutta vasta pari päivää synnytyksen jälkeen järisyttävä äidinrakkaus vyöryi päälleni. Se aivan ennenkokematon määrä rakkautta, kiitollisuutta, onnellisuutta, nöyryyttä, vastuuta ja suojeluvaistoa yhdistyi aivan järjettömään pelkoon, että sen kaiken voi joskus menettää ja ikävään, vaikka toinen oli siinä aivan vieressä. Siinäpä sitä oli tunteita kerralla sulatettavaksi.

Onneksi suurin osa siitä oli hormonaalista ja tunteet ovat jo hieman tasoittuneet. Mutta täällä ne ovat kaikki, osana minua lopun elämääni.

Nyt meillä asustaa pari tällaisia jalkoja. 10 varvasta enemmän kuin ennen, enemmän ääntä ja puklua. Ja nyt tuntuu, että ihan juuri näin sen pitikin olla. Että mikään muu ei ollut edes mahdollista.