#50päivää keskenmenoa

Viime viikot olen roikkunut keskenmenon pitkittymisen aiheuttamassa löysässä hirressä. Kävin jo melko syvällä. Jossain välissä en enää uskonut, että se koskaan loppuu. Olin vaan katkera, vihainen ja lannistunut ihmismytty. Pettymykset seurasivat toisiaan ja elämä pyöri sairaalassa ravaamisen, sinne soittelun ja ihan vaan päivittäisen selviytymisen ympärillä.

Mutta! Nyt se on ohi. Vielä hiukan koputan puuta ja ristin sormet, kun sanon sen. Nyt se on ohi.

Vapautus tuli lopulta kaavinnan muodossa, joka sujui hyvin ja tällä hetkellä tosiaan näyttää siltä, että olen toipunut. Raskaustestikin on vihdoin negatiivinen.

Fyysisinä muistoina raskaudesta ja keskenmenosta ovat enää selän akne ja nukutuksessa huuleen purtu reikä.

Mielessä ne muistot toki säilyvät vielä pitkään, mutta nyt voin sanoa tietäväni mitä tarkoittaa kun taakka nostetaan harteilta. Heti kaavinnan jälkeen katselin sairaalan ikkunasta auringon pilkahtelua pilvimassan takaa jotenkin herkän toiveikkaana (okei, diapam-päissäni). Nyt tuntuu etten enää koskaan romahda kaupassa lempijugurttini ollessa loppu ja kilju miehelle, että ”pitääkö minun TÄMÄKIN vielä kestää!”. Joo ei niin oikeesti käynyt tossa päivänä yhtenä…

Katson viimeisiä 50 päivää kuin pikakelauksella ja toivon, ettei niitä olisi tarvinnut kokea. Mutta nyt olen tätä kokemusta viisaampi ja voi helvetti, että tuntuu hyvältä olla vihdoin viivan tällä puolella. Täältä kun voi katsoa taaksepäin, mutta vihdoin minä näen myös eteenpäin! Jee!