Raastava alkuraskaus

Ja niin pyörähti käyntiin 7. raskausviikko.

Viime viikon lopulla löysin jonkinlaisen rauhan tämän asian kanssa. Ultraan on odotettava, ei voi mitään. Kaverin synttäribileet oli jätettävä väliin olemattomaan flunssaan vedoten. Äidin mitä kuuluu -tiedusteluihin on vastattava puhelimessa lungisti niin kuin aina ennenkin ”eipä tässä kummempia”. Isänpäivä-lounaalla piti kieltäytyä kakusta, jonka päällä on ulkomaisia vadelmia.

Sisäinen zen meni kuitenkin äkkiä liian pitkälle. Ennen kuin huomasinkaan ajattelin jo anopin hymyä. Ihailin pikkuruista bodya Cittarissa. Katsoin  kavereiden viikon vanhaa vauvaa ja mietin, että meillekin…

Eilen pistimme miehen kanssa jo ihan ranttaliksi ja myhäilimme ensi vuoden isänpäivästä. Kumpikaan ei sanonut sitä ääneen, mutta se oli tunnelmassa ja katseissa koko sunnuntain.

JINX!

Kävihän siinä sitten tietysti niin, että kuin taikaiskusta ainoa selvä raskausoireeni katosi eilen illalla. Kipeät rinnat palautuivat normaaleiksi. Nyt ne ovat kipeät enää siitä, että tökin niitä vähän väliä.

Sinne meni se zen. Täällä sitä seistään taas. Hermojeni raunioilla.

Sivuhuomautuksena näin muuten viime yönä unta, että siskoni tuli kylään ja löysi vessaan jääneen raskaustestin.

”Tässähän on kaksi viivaa, mä aina aattelinkin että teille tulis kaksoset”, kolmen lapsen äiti iloitsi.

Voi ultra, tule jo!