Kukaan ei kuollut -tilanne

Äidilläni on tapana sanoa elämän vastoinkäymisiin ”mutta kukaan ei kuollut” pois lukien tietysti tilanteet, joissa joku oikesti on kuollut.

Vähän karulla tavallaan hän haluaa auttaa laittamaan asian aina suurempaan kontekstiin. Joo sinua harmittaa, mutta…

En ole koskaan kokenut sitä loukkaavana, vaikka surut ovatkin suhteellisia eikä niitä aina voi tai tarvitse peilata suurimpaan mahdolliseen tragediaan. Mutta hänellä on paljon kokemusta kuolemasta. Kuten jo viime postauksen kommentteihin kirjoitinkin, että minua ei olisi olemassa, jos kaikki äitini lapset eläisivät.

En tiedä sanoisiko äitini tähän tilanteeseen vakiolauseensa, mutta se kuitenkin pitää aika karmealla tavalla paikkansa. Kaikenlaisista keskenmenoista minulle sattui juuri se, jossa kukaan ei kuollut. Ehkä äitini sanoisi juuri niin ja tässä tilanteessa se on vähän jopa lohdullista. Äidin tuesta kieltäytyminen on ollut yksi ikävistä asioista, joita olen viime viikkoina joutunut tekemään. Tuntuu melkein rikokselta itseäni ja äitiäni kohtaan olla kertomatta juuri hänelle.

Äiti sanoo myös aina nuku yön yli, se helpottaa. Tässä tapauksessa öitä piti nukkua useampia, mutta on jo helpottanut. (Näin se äiti muuten osaa lohduttaa, vaikkei edes tiedä asiasta…)

Parin viikon fyysisen piinan (kovasti kroppani tarrautui siihen tyhjään raskauteen, toivottavasti se kertoo hyvää mahdollisia uusia raskauksia ajatellen, mutta tuskallista se oli tässä tilanteessa) ja peiton alla nyyhkimisen (töiden ulkopuolella, sairauslomasta oli kieltäydyttävä jos ei halua astella pomon luo kourassa lappu, jossa lukee diagnoosina ”tuulimuna”, ei kiitos!) jälkeen aloin hyväksyä asian.

Tämä tapahtui nyt meille. Me ei mennä ensi viikolla neuvolaan, ei kerrota sukulaisille jouluna, eikä meille tule kesävauvaa. Enkä minä voi sille mitään.

Yksi yllättävä lohduttava ajatus on ollut, että tämä on elämäni paskin tapahtuma. On toki ollut vaikeita jaksoja ennenkin, mutta yksittäisistä tapahtumista tämä on paskin. Ensin se tietysti nujersi, mutta sitten tajusin, että väistämätön on tapahtunut. Jotain tosi paskaa ja samalla ei kuitenkaan paskinta mahdollista. Sellaista paskaa, josta selvitään.

Oikeastaan näen tämän epäonnistuneen raskauden nyt uuden alkuna. Joko tämä on surullinen ensimmäinen askel johonkin hyvään tai sitten tämä on vielä kevyt ensimmäinen askel johonkin todella ikävään. Hyvä on kuitenkin ihan realistisesti asiaa tarkasteltuna todennäköisempi vaihtoehto. Pessimisti minussa tietysti kiljuu, ettemme koskaan onnistu, että tämä jää ainoaksi raskaudekseni ja tähän kuoppaan putoaminen oli vasta pieni tömähdys todellisessa syöksyssä.

Kirjoitin jokin aika takaperin lisääntymisen lopullisuuden pelottavan. En tajunnut pelätä, miten lopullisia arpia tämä tie voi tuoda tullessaan.

Olen tästä eteenpäin keskenmenon saanut nainen – aina. Matka kuitenkin jatkuu. Ei tämä ole minkään loppu.