Yksi lähtee, toinen tulee

Tai sitten useampi lähtee.

En ole ollut hautajaisissa vuosikausiin. Onnekas! Oli mummoa, pappaa ja useampaa vanhaa sukulaista ympärillä.

Nyt odotusaikana olen ollut jo useissa. Hautajaisaalto, isäni totesi. Ne lähtevät aalloissa.

Olen kuullut eroaallosta ja todistanutkin sellaista. Ja vauva-aaltoa.

Elämän kiertokulku on ollut vahvasti läsnä tässä odotuksessa. Hautajaisvieraita lohduttaa taputella vatsaani ja toistella sitä. Yksi lähtee ja toinen tulee.

Minä mietin, miten tämä sureminen vaikuttaa vauvaan. Onkohan sitä tutkittu? Tuleeko siitä surumielinen? Herkkä? Kova? Onko kokemuksia?

Epäilen kyllä, että taittavatkohan raskaushormoonit kuitenkin pahinta surua? Olen surrut rauhassa enkä yhtään hysteerisesti kuten vaikka keskenmenoa. Olen jopa tuntenut, etten sure kunnolla. Mikä on tarpeeksi ja oikeanlaista suremista?

Toisaalta olen harmitellut myös, että tätä aikaa varjostaa nyt väärä tunne. Suru eikä ilo. Ja tuntenut huonoa omaatuntoa siitäkin. Ihmisiä on kuollut ja minä tässä suren raskauden menetettyä iloa.

Ja suren sitä, etteivät he koskaan kohtaa. Lapseni ja nämä poismenneet.

Surua, surua, surua.