Miltä nyt tuntuu?

Ei oikein miltään.

Vähän jännittää. Vähän pelottaa.

Ei ole mitään kuumeilua, ei mitään heti-mulle-nyt. Lähinnä mielenkiinnolla odotan, että tapahtuuko jotain. Onko se edes meille mahdollista? Mitä jos se tapahtuukin heti?

Mahdollisimman kauan aion yrittää, ettei tämä projekti (aion kutsua sitä projektiksi tästä eteenpäin, koska vauvan yrittäminen / lasten hankkiminen tms. tuntuvat hankalilta omaan suuhun) vaikuttaisi arkielämäämme mitenkään. Siksi myös vieroitan itseäni lapsettomuusblogeista. Vaikka olen oppinutkin niistä paljon, tiedän jo aivan liikaa ovulaation metsästyksestä, raskausoireiden kuulostelusta ja pakkoseksistä. Ehkä kohtaan ne vielä itsekin, mutten halua aloittaa sitä vielä.

Ja siihen mahdolliseen lapsentuloon valmistautumiseen aion käyttää sitten sen biologian mahdollistaman 9 kuukautta. Tämän valmiimmaksi tähän projektiin en taida tulla. Ristiriitaisia tunteita riittää edelleen, mutta viimeinen päätös tuli kuitenkin jostain luonnollisesta paikasta. En epäröi, etteikö se olisi oikea, vaikka ajatus lapsesta tuntuu edelleen todella kaukaiselta.

Tässä oli nyt paljon aikomista ja mahdollista. Elämähän ei yleensä koskaan mene niin kuin suunnittelee tai yrittää olla suunnittelematta. Eli katsotaan nyt!