Hyasintin runtake

Huh, mikä vuoristorata. Nämä viikot ovat olleet niin täynnä tunteita. Kaikenlaisia. Välillä on helpompaa ja sitten taas vaikeampaa.

Tällaisellä yhtälöllä selvästi mennään: unenmäärä xh = itkuherkkyys10-x

Viime viikon järkevä postaus on tuntunut tällä viikolla jonkun muun kynästä tulleelta. Ehkä tämän viikon alamäki on johtunut siitä, että kuvittelin fyysisesti pahimman olevan jo takana. Ei ollut.

Tai ehkä siitä, että joulu lähenee turhan lujaa. Se ahdistaa. Meillä piti olla maailman paras lahja ja nyt me viedään hyasintti.

Yleensä vien jotain itsetehtyä. Nyt en vaan ole jaksanut tehdä mitään.

Ja kukaan ei ole siivonnut kodissamme yli kuukauteen (reissu mukaan laskettuna). Eineksiä on syöty jo viikkoja putkeen.

Ja reissu se vasta oli yhtä tyhjän kanssa. Ihanaa siellä, mutta rentouttava vaikutus ja kivat muistot pyyhkiytyivät loppuiäksi päivää paluun jälkeen sanoihin ”kyllä tää on ihan klassinen tuulimunaraskaus”. Välillä en ole oikeasti heti tajunnut mitä matkaa ihmiset tarkoittavat kysellessään reissukuulumisia.

Fyysinen toipuminen ahdistaa. Työt ahdistaa. Raskaanaoleva työkaveri ahdistaa. Vauvan juuri saanut kaveri ahdistaa. Kaverit, jotka saattavat olla raskaana, mutteivät vain ole kertoneet sitä vielä, ahdistaa. Yöt ahdistaa. Joulukiireet ahdistaa.

Ahdistaa, että kohta en saa olla kotona, jossa saa itkeä kun siltä tuntuu. Monta päivää sukulointia edessä. Hyasintit on ojennettava hymyn kera.

Ei ole helppo aika ihmisen surra (tai varsinkaan piilotella suruaan) tämä joulu. Ei kyllä ole.