Kauhun tasapaino?

Ehkä alan lämmetä ajatukselle.

Tai se ei tunnu enää mahdottomalta, vaikka mitään kuumetta en edelleenkään tunnekaan. Minulla on toki juuri tällä hetkellä menkat (toiset jo!), joten ehkä vaan herkistelen.

Päässä pyörii kuitenkin nyt viisaampien (teidän) sanat: olisi minullakin annettavaa, lapsen saaminen on luultavasti suurempi seikkailu kuin seikkailut ilman lasta, kaikki järjestyy, hyvät puolet kompensoivat huonoja.

Vaikka olenhan minä kauhuissani.

Että jos nyt sanon taikasanat ”yritetään vaan”, niin mitä minä oikein päästän elämääni…

Paljon seksiä? Joka kuukautista jännittämistä? Hermoilua alkoholin käytöstä? Ovulaatioiden metsästämistä? Vieraan ihmisen (lapsen) meille asumaan? Vapaaehtoisen lapsettomuuden tilalle ei-vapaaehtoisen lapsettomuuden? Surua? Vai ehkä suunnatonta iloa?

Kysymyksiä minulla vielä siis kuitenkin riittää. Mutta samalla minusta tuntuu, että ehkä voisin elää niiden kanssa.

Miestä kädestä tiukasti kiinni ja hyppy tuntemattomaan?