”Öö tuotanoinniin, tällaisia uutisia olisi tässä…”

Np-ultran jälkeen (sielläKIN oli kaikki hyvin) on kertomisvauhtia kiihdytetty. Lähes kaikki läheisimmät tietätävät jo. Vauhti on kiihtynyt pakostakin, koska parin viikon päästä on edessä sukujuhlaviikonloppu, jonka jälkeen ei-niin-läheisetkin varmasti tietävät.

Sitten on luvassa häät, jonne tuleville tutuille vieraille haluan kertoa etukäteen. Raskausuutisten kertominen häissä, eikös se ole sitä kuuluisaa stealing their thunderia?

Sanoja on ihmeellisen vaikeaa löytää. Ensimmäisessä raskaudessa jotenkin kuvittelen, että riemusta kiljuen toitotan uutiseni kaikille. Nyt tilanne onkin tuntunut yllättävän vaivaannuttavalle. Itkenyt olen joka kerta. Kerran jopa niin, että minulta kysyttiin ”onko tämä hyvä uutinen?”.

Minun on jotenkin vaikea sanoa, että ”meille tulee loppuvuonna vauva”. Tuleeko todella?

”Olen raskaana” sanominen sitten taas kuulostaa siltä, että kuvailee toiselle jotain sairautta.

Olemmekin kertoneet useimmille jotenkin kierrellen.

”Minä en juo”. Hirveän helppo sanoa ja sitten ei tarvitse kuin nyökätä kuulijan kysyvään katseeseen ja tieto on mennyt perille.

”Kävimme eilen ultrassa.” Sekin on helppo ja yksiselitteinen, vaikka toki pitää sisällään myös tämän sairaudenkuvailuvivahteen.

Ultrakuvien läväyttäminen ihmisten naamaan tuntui aluksi aivan järkyttävältä vaihtoehdolta, mutta sitäkin olemme muutaman kerran tehneet.

Niitä toisia sanoja en ole löytänyt vielä lainkaan. Olen yrittänyt, koska kertomisen jälkeen olen päätynyt keskusteluihin, joissa senkin olisi helposti voinut kertoa.

Olen joutunut myös vähän ”valehtelemaan” tai ainakin peittelemään totuutta.

Minun oletetaan olevan ensimmäistä kertaa raskaana, mutten ole. Minä tiedän, miltä supistukset tuntuvat, koska ne on minulle lääkkeellisesti aiheutettu. Aiemmassa raskaudessa minua etoi yksi ruoka-aine, tässä raskaudessa toinen. Viimeksi tein kymmeniä raskaustestejä, nyt vain muutaman. Tästä raskaudesta ovat tienneet ensimmäisenä ne ihmiset, jotka tiesivät myös keskenmenosta.

Haluan myös olla rehellinen tästä matkasta. Minulta on jo kysytty ”oliko helppoa?” ”kauanko kesti?” ja sanottu kerran ”ja sitten siinä vaan tietty kävi niin”. Toistaiseksi olen vain ynähdellyt tai todennut jotain ympäripyöreää, josta on selvinnyt, ettei se nyt ihan taikaiskusta käynyt.

Kyllä minä vielä kerron senkin. Jossain vaiheessa ne sanat ehkä vaan tulevat.

Miten te olette kertoneet raskaudesta? Entä keskenmenosta?