Kohtuuttomasti raskaana olevan Matkalla perheeksi -blogin Intended Mumin innoittamana kirjoitin nyt tämän. Hänelle, itselleni, muistiin.
Poika starttaa päivään aamujumpalla seitsemän aikaan. Puolisen tuntia ennen kuin kelloni soi herään sihen, että vatsani heiluu puolelta toiselle ja molemmille puolille samaan aikaan.
Jos on torstai, käyn heti herättyäni vaa’alla. Joka torstai paino on noussut. Jos vain joitain satoja grammoja, huokaisen tyytyväisenä. Jos lähempänä kiloa, huokaisen syvemmin.
Poika rauhoittuu aamutoimien ajaksi. Otan raskausvitamiinit ja maitohappobakteerit, syön puuroa ja juon kahvia. Toivon, että vatsa toimisi.
Töihin kuljen bussilla. Mahan kantaminen julkisilla paikoilla on aika kivaa. Ihmiset tuntuvat kiinnittävän siihen huomiota, eivät kuitenkaan kommentoi tai koske – ainakaan vielä. Tunnen, että minulla on erilainen rooli ihmisjoukossa kuin ennen ja oudolla tapaa koen itseni turvatummaksi kuin koskaan. Sisälläni kasvaa jotain, mitä koko yhteiskunta haluaa suojella. Minua halutaan suojella.
Töissä mahan kantaminen ei ole niin kivaa. Siellä on useita ihmisiä, joilla tiedän olevan asiassa vaikeuksia. Olen ollut töissä se, joka joutuu vetäytymään vessaan itkemään oman keskenmenoni jälkeen, kun lounaalla on höpisty vain työkaverin raskaudesta. Se, joka on hiljaa ja keksii palavereja päästäkseen hetkeksi pois raskausmahojen keskeltä. Surun ollessa raaimmillaan oli todella vaikeaa olla töissä se pakolliset 8 tuntia.
Oma mahani pysyykin siis töissä niin piilossa kuin se vielä on mahdollista. Vaatekerroksen alla, poissa katseilta. Puhun pojasta vain kysyttäessä. Haluan tehdä heidän, joilla on vaikeaa, elämän mahdollisimman helpoksi paikassa, johon heidän on joka päivä pakko tulla. Innokkaita raskaus/lapsipuheiden kuulijoita löytyy lähipiiristä paljon, ei minun tarvitse töissä asiaa hehkuttaa.
Vaikka maha on piilossa, poika ei anna minun unohtaa itseään työpaikallakaan. Jos vaatteissa on vähänkin tiukempi vyötärö, on se potkinnan kohteena koko päivän. Aivan kuin poika tutkisi hänen tilaansa työntyvää saumaa joka kantilta. Mikä ihme tämä on?
Välillä hän löytää jonkun aivan uuden kohdan sisältäni ja minä saatan huudahtaa ”Hui!”.
Iltapäivällä luen nettilehdestä uutisen, että koululainen on loukkaantunut rekan alle jäätyään suojatiellä. Kunhan hän vaan ei kuolisi, ajattelen. Myöhemmin luen, että lapsi on kuollut enkä yhtäkkiä meinaa kestää surua, johon on tullut niin paljon uusia sävyjä – oman lapsen menettämisen pelkoa.
Töiden jälkeen käyn kävelyllä, ylämäkiin pitää jo hidastaa. Kävellessä mietin, miltä tuntuu katsoa omaa lasta ensimmäistä kertaa silmiin. Itkettää taas. Itkettää usein.
Äiti kysyy illalla vointiani tekstiviestillä. Välillä joudun muistuttamaan itselleni, että tämä meidän lapsi ja raskaus ei olekaan kaikkien maailman tärkein asia. Poikamme ei olekaan koko maailman napa?! Onneksi hän on sitä joillekin muillekin, esimerkiksi äidilleni. Vaikka hössötys välillä ärsyttää, myös sen puuttuminen ärsyttää. Mulle tulee hei lapsi, nyt vähän kevätjuhlaliikkeitä kaverit!
Myöhemmin tutkin vartaloani peilin edessä. Onko venymistä? Mikä on jalkojen suonien tilanne? Onko linea negra vahvistunut? Pullistuuko napa? Uudet rintaliivit on hankittava ensitilassa. Isommat.
Suihkun jälkeen minä rasvaan vartaloni etupuolen ja mies ”takapuolen” 🙂 Telkkarin edessä makaan yleensä maha paljaana ja bongailemme yhdessä liikkeitä. Miehen kärsivällisyys ei aina riitä ja hän missaakin usein parhaat kiepit.
Sängyssä mies yleensä lukee jotain pojalle. Hän kutsuu poikaa jo nimeltä. Siinä ei ole muuta ongelmaa kuin, että se on eri nimi millä itse kutsun poikaa mielessäni. Keskusteltavaa siis riittää. Kotiakin pitäisi laittaa. Ehdimmekö kaiken? Tai saammeko aikaiseksi?
Minusta tuntuu, että poika käy meidän kanssamme yhtä aikaa nukkumaan. Vatsassa hiljenee melko pian makuulle käynnin jälkeen, vaikka hetkeä aikaisemmin sohvalla olisi ollut kunnon show käynnissä. Yöllä minä herään muutaman kerran vessaan, mutta pojasta ei yleensä kuulu mitään. Ehkä hänestä tulee hyvä nukkuja?
