Minä puhun koko ajan lapsesta kera sanan ”jos”.

Miehen puhuessa lapsesta hän käyttää sanaa ”kun”.

Kuinka hän uskaltaa, ajattelen aina sen kuullessani.

Emme puhu asiasta kovinkaan paljon. Joskus se kuitenkin tulee esiin ihan tavallisissa keskusteluissamme.

Auton vanhuutta kiroillessa: ”Jos meille tulee lapsi, niin sit viimeistään pitää varmaan pistää auto vaihtoon.”

Kesäsuunnitelmia tehdessä: ”Sitten kun meillä on lapsi, niin voidaan mennä Puuhamaahan ilman että muut vanhemmat katsoo kieroon.”

Ensi vuodelle on suunnitteilla kaksi matkaa ystävien kanssa. Toiselle lähden ihan mielelläni maha pystyssä, mutta en jos meillä on pieni vauva (tämä siis vielä toistaiseksi mahdollista). Toiselle en halua lähteä, jos en voi juoda. Yksityiskohtiin menemättä kyllä-te-tiiätte-millaisia-reissuja-joskus-kavereiden-kanssa-tehdään. Vaikka molempiin matkoihin on vielä aikaa, matkajärjestelyt käyvät jo kuumana.

Ja minusta tuntuu hankalalta. Että ilmottautuako mukaan vai ei. Haluaisin elää niin kuin tämä projekti olisi jostain toisesta maailmasta, aivan erillään tästä arkielämästämme, mutta sitten se kuitenkin puskee jostain esiin.

Päässäni: ”Jos olen raskaana, en nauti siitä reissusta kyllä yhtään.” Ja toisaalta: ”Kun en kuitenkaan vielä ole raskaana, olisi rellestysreissu varmasti ihan paikallaan…”

Pessimisti ei pety? Miten te raskautta odottavat / odottaneet olette tehneet tulevaisuuden suunnitelmia?