Päätimme miehen kanssa, ettemme kerro projektista kenellekään – ainakaan vielä. Suut suppuun. En kuitenkaan silloin tajunnut, että se tarkoittaisi myös suoraa valehtelua.

Olenkin jo nyt joutunut useaan keskusteluun, jossa meidän lastenhankintatilannetta on tiedusteltu.

Yksi oli perinteinen koskas on teidän vuoro sukulaisilta ristiäisissä. Ei tuntunut miltään sanoa ei ole vielä sen aika. Oudosti tämä utelu ei kuitenkaan ärsyttänyt minua samaan tapaan kuin ennen. Ehkä asia silloin vielä oli niin sekava omassakin päässä, että utelut tuntuivat todella henkilökohtaisilta.

Toinen oli hyvien ystävien kanssa brunssilla. Mitenkäs teillä? Tuntui oudolta katsoa ystäviä silmiin ja valehdella. Porukassamme on aina puhuttu näistäkin asioista melko suoraan. Olen tiennyt kaikkien muiden yrityksestä – vaikeaakin on ollut. Ymmärtävätköhän he, että miksen kerro omastani?

Ja se pahin. Äiti. Hän ei ole asiaa juuri ottanut puheeksi, mutta aihe tuli esiin oikeastaan melko luonnollisesti kaksistaan saunoessamme. Oletteko te jo miettineet? Päätöksen teosta oli tuolloin alle viikko. Surettaa vähän edelleen se äidille valehtelu.

Tiedostan tietysti, että ei tämä projekti kuulu kenellekään, mutta valehtelu tuntuukin yllättävän pahalta. Ehkä kuitenkin vähemmän pahalta kuin se, että meiltä odotettaisiin koko ajan uutisia ja minä olisin entistä enemmän tutkivien katseiden alla. Se ahdistaisi minua varmasti enemmän.

Kohtahan on mennyt jo vuosi eikä niillä ole vieläkään tärpännyt.

Ja kun se on meidän pieni salaisuutemme. Sellainen, josta kuiskutellaan sängyssä iltaisin eikä todellakaan kiljuta kahvikutsuilla.

Oletteko te yrittäjät/odottajat/pähkäilijät kertoneet lähipiireille?