Turhan äkäinen menkkailija vs. uskottu mies

Juon illan neljättä punaviinilasillista illallispöydässä, kun yksi kolmesta ”uskotusta” kysyy, onko jälkikasvun hankintamme edennyt jotenkin.

Hapuiltuani ensin oman mieheni katsetta huomaan, kuinka käteni puristuvat nyrkkiin. Sitten sanon: ”Luuletko, että joisin tässä viiniä, jos olisi?”

Äänensävy on ihan liian tyly. Ihan liian. Miten mä nyt noin?

Pöytäseurue naurahtaa vaivaantuneesti.

”Siis mitä! Yritättekö te lasta?” kysyy uskotun miehen vaimo melko uskottavasti.

”Niin, ettekös te nyt kuitenkin edelleen yritä sitä lasta?” toistaa uskottu mies.

Mitä tähän pitää vastata ja miksi mies ei sano mitään? Haluavatko he kuulla, etten ehkä ovuloi? Että kierto jäi ennätyslyhyeksi ja mulla on just nyt menkat! Ja että joo me yritetään, muttei yrittämällä yritetä. Vai yritetäänkö me jo yrittämällä, kun tilasin just uuden satsin ovulaatiotestejä. Niitä kalliita, vaikka vannoin etten.

Sitten tiivistän tämän kaiken mielikuvituksellisesti pariin sanaan: ”Joo ja ei.”

Pehmeämpi äänensävy. Pieni hymy perään, kyllähän mä tähän pystyn. Ihan turhaan ärisen, eihän tuo tuossa pahuuttaan kysele.

”Niin, katsokaas eihän se väkisin yrittämällä tuu!” naureskelee uskottu mies, jonka ensimmäinen lapsi oli vahinko.

Minäkin yhdyn uuteen vaivaantuneeseen naurahdukseen.

Lopulta oma mies sanoo: ”Huh huh, kun oon täynnä”.