Voiko lapsen hankkimista katua?

Tätini (se sama, joka synnytti ainoan lapsensa nelikymppisenä) omistaa ihanan maatilapaikan järven rannalta. Käymme siellä joka kesä. Me naiset makoilemme nurmikolla, lapset kirmaavat taloa ympäri ja miehet lähtevät aina kalaan.

Pari kesää sitten olimme jo maatalon ullakolla sängyssä, minä luin kirjaa ja mies nukahti. Hän säpsähti hereille. ”Mä näin sellaisen unikuvan, jossa minä ja mun poika kalastettiin tuolta laiturilta”, hän sanoi.

Mies nukahti uudelleen, minä jäin ajatuksiini. Se oli ensimmäinen kerta kun oivalsin, mitä hän todella ajattelee.

Hän haluaisi lapsen. Hän unelmoi omasta pojasta. Olihan hän kertonut jo aikoja sitten haluavansa lapsia. Mitä enemmän, sitä parempi. Osalle oli nimetkin valmiina. Silloin olin vain nauranut. Tällä kertaa minua itketti.

Tietysti minä haluaisin tehdä mieheni onnelliseksi myös tällä elämän alueella. Vaikka päätös onkin minun, en voi miehen tunteita ohittaa.

Jos siis vaakakupeissa ovat vastakkain hänen suuri toiveensa ja minun emmä-kyllä-oikeen-tiedä-että-oikeastaan-onko-tää-mulle-siis-ihan-sama, niin kumpi painaa enemmän?

Mitä, jos hankin lapsen vain koska mieheni haluaa? Kadunko sitä myöhemmin? Onko joku joskus katunut lasten hankkimista?

Ajatteleekohan kukaan muu tällaisia? Tuntuvat jotenkin ”vääriltä ja hävettäviltä” ajatuksilta. Ettäkö joku nyt voisi sanoa omasta lapsestaan, että katuu? Vai voiko?