Voitaisko me enää ostaa paperipussileipää, jos meillä ois lapsi?

Olen onnistunut täällä blogissa jotenkin jäsentelemään asioita. Olen yllättänyt itsenikin. Sillä mun pään sisässä tapahtuu enempikin tällaista:

Ei me enää koskaan päästäis ulkomaille.

Vaiks kyllähän lasten kanssa vois reissaa.

Mutt ei mihinkään ihanaan paikkaan, missä vois seikkailla. Pitäis mennä Bamse-kerhoon.

Ois varmaan hienoa näyttää maailmaa jollekin, jolle kaikki on uutta.

Lisäksi sit ei vois lomalla ottaa drinksuja.

Mutt otetaanks me enää muutenkaan niin hirveesti.

Eikä kotonakaan enää vois ottaa drinksuja. Enks mä ikinä vois enää kutsua meille ketään?

Tai no tietenkin voisin, opettaisin lapsen viihtymään juhlissa jo pienestä. Vähemmän kosteissa tietty.

Sit mulla ei olisi rahaa enää mihinkään muuhun ku vaippoihin ja turvakaukaloihin. Nyt on just ihana rahatilanne, kun on vähän ylimääräistä eikä tarvii kaupassa katsoa mitä ostaa. Mä haluan paperipussileipää ja niitä hienoja marinoituja oliiveja, joita myydään pikkupurkeissa – en mitään kilotavaraa!

Toisaalta säästössäkin on jo rahaa.

Mutt niillä piti lähteä sille ihanalle lomalle.

Ehkä vielä yksi loma, sit vois katsoa uusiks?

Mun kroppakin lösähtäis. Mun tissit ois vielä muutaman vuoden varmaan ihan hyvät.

Enhän mä oikeasti oo ees niin pinnallinen. Mitäs sitte jostain jenkkakahvoista?

Mutt entäs raskausarvet?

Ai niin ne.

Kaverit ei jaksa mua enää, kun höpisisin vaan vauvajuttuja.

Ainakin ne, joilla on omia, niin jaksaisi. Ja jaksanhan mäkin niitä.

Oisko meillä miehen kanssa enää koskaan aikaa kahdestaan?

Rakastettais sitä lasta ja toisiamme ja laitettais arki toimimaan.

Mitä jos mä pudottaisin sen lapsen joskus? Tai traumatisoisin sen jotenkin henkisesti?

Kaikki varmaan on epävarmoja. Vai ajatteleekohan joku olevansa täydellinen mutsi?

Jos munsta tuliskin SE hullu mutsi, enkä antais kenenkään pitää sitä? Edes miehen!

Eikä tulis. Ja jos tulis, niin kaverit sanois jotain.

Mitä jos mä pelkäisin lopunelämääni, että sille tapahtuu jotain pahaa enkä voisi enää nauttia koskaan mistään?

…

Mitä, jos sillä ei olisikaan kaikki ok?

Meillähän on se mieletön tukiverkosto, kaikki auttaisi ja tukisi.

Mitä, jos sitä ei kuuluisikaan? Miksi ottaisin elämääni sellaista stressiä, kun en nyt edes varsinaisesti kaipaa sitä lopputulosta? Elämä on just nyt tosi hyvää. Voisi vaan nauttia siitä, eikä aina tavoitella jotain enemmän.

Mitä, jos se tulisikin ja kaikki oliskin hyvin ja se ois parasta mitä elämässä on koskaan tapahtunut?

Tarttukaa johonkin ja kommentoikaa, jos herättää ajatuksia. Tällaista tänään.