HUUTELUA HILJAISUUDESTA

Puolentoista kuukauden hiljaisuus. Sinä aikana ei oo tapahtunut mitään. Tai paljonkin, mutta ei sitä mitä on toivottu ja odotettu. Minä oon ollut hiljaa, kun jotenkin tuli sellanen olo että manaanko nyt itselleni huonoo onnee kirjottelemalla tänne kuinka paljon sitä lasta toivoisin. En oo taikauskonen, mutta ahdistus hiippailee mun kimppuun välillä ihan ihme reittejä.

Vauvojen ajattelu oli oikeesti tosi kivaa ENNEN kun ryhty tähän vauvantekopuuhaan. Sillon, kun kuvitteli että niitä vauvoja vaan ilmestyy tosta noin vaan. Musta oli ihanaa miettiä kaikkea mahdollista vauvoihin ja lapsiin liittyvää ja olin miettiny vaikka kuinka monta juttuakin mistä haluan kirjottaa tänne. Mutta sitten me päädyttiin yritykseen ihan yllättävän äkkiä, ja nyt mä en pysty (enkä oo pystynyt viiteen kuukauteen) ajatteleen oikeestaan mitään muuta kun a) toivottavasti tässä kuussa tärppää b) tärppäsköhän tässä kuussa c) ei sitten tärpännyt tässäkään kuussa. Ja sitten itken.

Teki vähän tiukkaa tuossa pari viikkoa sitten kun kuulin että mun yks (mua nuorempi) serkku saa esikoisensa syksyllä. Piti iloita uutisista ja kuunnella miten tuleva mummu intoili asiasta. Oikeesti ekana kun kuulin uutisen, laskin että mistä yrityksestä meillä olis onnistunut että saatais samaan aikaan lapsi. Sitten laskin että millon meillä olis tällä hetkellä mahdollista saada lapsi. Sitten mua alko itkettää. Mutta ei tietenkään voinut, kun haluan olla muiden puolesta onnellinen, eikä paikallakaan ollut ketään joka tietäis että me yritetään. Sitten tulin viikonlopunvietosta kotiin ja romahdin, mies silitteli hiuksia ja sano että kyllä mekin vielä.

Viis yritystä takana. Jotenkin mulla on mielikuva että suomalaiset keskimäärin yrittää viis kertaa ennen kun saa lapsen. Hoen itselleni että jotkut onnistuu ekasta kerrasta että pakko joillakin on mennä pidempään, mutta ei tämä kivalta tunnu. (Ja samalla tunnen huonoo omaatuntoa siitä että joillakin on menny vielä paljon pidempään ja jotkut ei ikinä saa lasta ja mä vaan valitan tästä viidestä kuukaudesta.)

No mutta positiivisia uutisia: sen oudon kymmenen päivää odotettua pitempään kestäneen kierron jälkeen mun kaks seuraavaa oli täsmälleen sen pitusia kun mun puhelimen ”Fertility Diary” laskikin. Pidän mahdollisena, että ens kuussa testailen ovulaatiotestejä. Tai sitten vaan pakotan miehen ainakin viikon ajan joka päivä seksiin. Koska ihan joka kierrossa se seksi ei oo osunut parhaille päiville, voihan tässä siitäki olla kyse. Mutta ens kuussa, sillon me ei anneta mahdollisuutta siihen.

Joo. Päivittelen kuulumisiani taas jossain kohtaa. Mutta sitten joskus kun meillä tärppää: sitten mä en taatusti malta olla poissa täältä.

(Niin ja joo, ei musta vielä mikään ihmishirviö oo tullut, oon iloinnut ihan hirveästi esim. Lilyn tuoreista vauvoista Kristaliinan ja Emmin perheissä sekä pillittänyt ihan hillittömästi näille uutisille yhdessä suosikkiblogissa Lilyn ulkopuolisessa maailmassa.)

(Ja oon mä siis ihan oikeesti niistä kaikista tulevista sukulaistenkin lapsista onnellinen.)