Mun keho ja miten sille käy
Toimituksen palstalla keskustellaan ulkonäkökomplekseista. Jäin miettimään suhdetta omaan kehooni ja ajatukseen raskaudesta, siitä miten raskaus sitä (toivottavasti joskus) muuttaa.
Aloitan mun ja kroppani historiasta: lapsuuden ja nuoruuden olin hoikka, vaikka teini-ikäisenä kuvittelin että ylimääräistä on vähän kaikkialla. Nyt kun katsoo niitä kuvia, ei ollut. Aikuisikään saavuttuani en ehkä voinut sanoa olevani enää varsinaisesti hoikka, mutta ihan varmasti normaalipainoinen. Toisena seurusteluvuonna rankan koulujakson aikana lihoin kymmenen kiloa. Viime syksyn aikana siihen tuli vielä kuusi kiloa lisää. Nykyinen painoni huitelee siis reippaasti ylipainon puolella ja ahdistaa vähän tai paljon, päivästä riippuen.
Muita pahempia komplekseja minulla ei ole koskaan ollut, tosin teininä vihasin vinoja etuhampaitani, joista sittemmin on tullut kiinteä ja tärkeä osa minua. Ja paksut nilkat, sitä ajattelin myös joskus! Mutta varsinaisesti muuten ulkonäössäni ei ole mitään vikaa, eikä oikeastaan ole koskaan ollutkaan. (En muista että meillä kotona olisi kritisoitu toisten ulkonäköä tai että äiti olisi päivitellyt omaa olemustaan. Sikäli terve lähtökohta.)
Mutta se paino. Se on saanut jättämään entiset lempimekot roikkumaan rekille, arastelemaan hameen pituuden kanssa. En kuvittelekaan käyttäväni vartalonmyötäisiä paitoja tai hihattomia vaatteita (julkisilla paikoilla). Paino aiheuttaa myös sen että rappusissa ahdistaa, selkää särkee ja tuulihousut ei tahdo mahtua jalkaan (niin ei sitten voi oikein lähteä lenkillekään). Haluaisin painosta eroon, mutta en ole vielä löytänyt sitä liikunnan tarjoamaa riemua. Mies on armoton sokerihiiri, ja kantaa kotiin karkkipussin toisensa perään. Hän ei tietenkään liho edes yrittämällä.
No, nyt kun tämä raskautumisprojekti lähti viimein käyntiin, oli pakko alkaa miettiä. Nykyistä tahtia raskausaikana pääsisi varmasti taas uusille (pelottaville) kymmenluvuille. Selän kanssa on ongelmia ihan näissäkin kiloissa. Tiedän että ylipaino lisää riskejä sekä minulle että lapselle. Tiedän, että ylipainoisena jaksan huonommin. Tiedän, että olen huonompi, epämiellyttävämpi ihminen kun syön huonosti ja liikun liian vähän, kun koen huonoa omaatuntoa olemuksestani.
Vuoden alun jälkeen painoa on lähtenyt viisi kiloa. Peiliin katsoessani en huomaa mitään muutosta, mutta eilen kaveri (jonka kanssa näistä asioista puhutaan aika suoraa) totesi että vatsa ei pömpötä enää samalla lailla kun alkuvuodesta. Niin kauan kuin raskaustesti näyttelee negatiivisia, minulla on aikaa keventyä. Ja ehkä samalla koko ajan lisätä sitä todennäköisyyttä, että seuraava testi olisi se plussa.
Kaiken tämän alustuksen jälkeen voin siis todeta, että minua ei ahdista pätkääkään ajatus raskauden mukanaan tuomista muutoksista. Ensimmäiset raskausarvet sain 13-vuotiaana, samalla kun sain rinnat ja takapuolen. Tämä uusi painonpudotus saa minut uskomaan, tietämään, että niistä raskauskiloistakin pääsee eroon. Ainoa, mikä jännittää, on selkä, miten se jaksaa ja kestää? Siihenkin voi onneksi vaikuttaa itse. Muistaa ne vatsa- ja selkälihastreenit ja oikeat kävely-, seisoma- ja istuma-asennot.
Toisaalta minua ei ahdista ajatus myöskään vanhenemisesta ja siihen liittyvistä muutoksista. Juuri tässä päivänä eräänä tiirailin naururyppyjäni ja mietin, koskahan ne ilmestyivät. Totesin, että ne ovat aika kivan näköiset. Muutokset kuuluu elämään.