Vauvakuumemittari

4.5.2014 sissi mai

Haaveilulupa

Ei täällä vieläkään mitään tapahdu mutta päätin ottaa itsestäni niskasta kiinni ja lopettaa itsesäälissä rypemisen. Me saadaan lapsi sitten kun saadaan, eikä siihen taatusti vaikuta se mitä mä palstalleni kirjoittelen tai kirjoittelenko mitään. Joten aion kaivaa jostain puhelimen muistista kaikki ne asiat joista ennen joulua suunnittelin kirjoittavani (enimmäkseen muistiinpanoni ovat olleet sellaisia että herään keskellä yötä ja nyt on ihan pakko laittaa jokin asia muistiin, lapsiasiat löytyy heti graduasioiden vierestä). Silloin ennen kuin aloin ahdistua asioista. Tässä kuussa on hirveän optimistinen olo. Tietysti se voi tarkoittaa sitäkin että sitten pudotaan tosi korkealta mutta (tähän kohtaan kuuluisi jotain kirosanoja mutta noloa, en osaa kiroilla, kirjoitin tähän hyvin lievän manauksen ja oli pakko ottaa se pois kun alkoi ahdistaa) en halua viettää mahdollisesti useita kuukausiakin vielä pelkästään ahdistumalla asioista.

Mitäs muuten kuuluu? Mies ei tiedä taas vaihteeksi että ahdistuisiko siitä ettei me vielä olla saatu lasta vai siitä että me yritetään saada lapsi. Mutta suostuu välillä jopa keskusteleen tulevaisuuteen liittyvistä asioista, mikä on aika suuri edistysaskel aikaisempaan verrattuna. Päätettiin lykätä asunnonhankintakuvioitakin nyt jonnekin tulevaisuuteen, kun ei yhtään tiedetä minne suuntaan työt ensi vuonna meitä vie.

Ryhdistäydyin tänään myös sen verran, että otin puhelimen käteen ja soitin sille syksyllä esikoisen saavalle serkulle ja onnittelin. Tarvitsin selvästi aikaa tottua ajatukseen, koska nyt olen vaan ihan hirveän innoissani hänen tulevasta lapsestaan! Tosin laskin kyllä jo että voi miten kivaa olisi jos tästä kuusta tärppäisi, meidän esikoisilla olisi ikäeroa vain reilut kolme kuukautta!

Niin no joo, muutenkin oon antanut itselleni luvan haaveilla ihan täysillä. Miettiä niitä mitäs jos kysymyksiä ja laskee, koska voisi kertoa kaikille ihmisille. Piirrellyt paperille sitä mahdollista laskettua aikaa sydämen sisään. Miettinyt nimiä ja että ketä kysyttäis kummeiksi (jälkimmäinen tuottaa muuten ongelmia, kun ei olla päästy ihan yksimielisyyteen siitä että olisko kyse ristiäisistä vai nimiäisistä). Hiukan selaillut netistä söpöjä lastenvaatteita. Miettinyt että miten kertoisin mun äidille ja isällä ja siskolle ja veljelle ja kavereille. Kuten sanoin: antanut itselleni luvan haaveilla. Ajattelin, että ehkä mä oon tän haaveilun johdosta sitten niin hyväntuulinen ja onnellinen, että se lapsikin saa todennäköisemmin alkunsa kuin että jos vaan stressaan asiasta.

(Niin ja siis oikeasti tämän vauvahaaveilun sijaanhan mun pitäisi naputella ihan hulluna gradua kasaan. Kaks viikkoo, ja sekin stressinaihe pitäisi olla hoidettu pois alta.)

suhteet oma-elama rakkaus

21.4.2014 sissi mai

HUUTELUA HILJAISUUDESTA

Puolentoista kuukauden hiljaisuus. Sinä aikana ei oo tapahtunut mitään. Tai paljonkin, mutta ei sitä mitä on toivottu ja odotettu. Minä oon ollut hiljaa, kun jotenkin tuli sellanen olo että manaanko nyt itselleni huonoo onnee kirjottelemalla tänne kuinka paljon sitä lasta toivoisin. En oo taikauskonen, mutta ahdistus hiippailee mun kimppuun välillä ihan ihme reittejä.

Vauvojen ajattelu oli oikeesti tosi kivaa ENNEN kun ryhty tähän vauvantekopuuhaan. Sillon, kun kuvitteli että niitä vauvoja vaan ilmestyy tosta noin vaan. Musta oli ihanaa miettiä kaikkea mahdollista vauvoihin ja lapsiin liittyvää ja olin miettiny vaikka kuinka monta juttuakin mistä haluan kirjottaa tänne. Mutta sitten me päädyttiin yritykseen ihan yllättävän äkkiä, ja nyt mä en pysty (enkä oo pystynyt viiteen kuukauteen) ajatteleen oikeestaan mitään muuta kun a) toivottavasti tässä kuussa tärppää b) tärppäsköhän tässä kuussa c) ei sitten tärpännyt tässäkään kuussa. Ja sitten itken.

Teki vähän tiukkaa tuossa pari viikkoa sitten kun kuulin että mun yks (mua nuorempi) serkku saa esikoisensa syksyllä. Piti iloita uutisista ja kuunnella miten tuleva mummu intoili asiasta. Oikeesti ekana kun kuulin uutisen, laskin että mistä yrityksestä meillä olis onnistunut että saatais samaan aikaan lapsi. Sitten laskin että millon meillä olis tällä hetkellä mahdollista saada lapsi. Sitten mua alko itkettää. Mutta ei tietenkään voinut, kun haluan olla muiden puolesta onnellinen, eikä paikallakaan ollut ketään joka tietäis että me yritetään. Sitten tulin viikonlopunvietosta kotiin ja romahdin, mies silitteli hiuksia ja sano että kyllä mekin vielä.

Viis yritystä takana. Jotenkin mulla on mielikuva että suomalaiset keskimäärin yrittää viis kertaa ennen kun saa lapsen. Hoen itselleni että jotkut onnistuu ekasta kerrasta että pakko joillakin on mennä pidempään, mutta ei tämä kivalta tunnu. (Ja samalla tunnen huonoo omaatuntoa siitä että joillakin on menny vielä paljon pidempään ja jotkut ei ikinä saa lasta ja mä vaan valitan tästä viidestä kuukaudesta.)

No mutta positiivisia uutisia: sen oudon kymmenen päivää odotettua pitempään kestäneen kierron jälkeen mun kaks seuraavaa oli täsmälleen sen pitusia kun mun puhelimen ”Fertility Diary” laskikin. Pidän mahdollisena, että ens kuussa testailen ovulaatiotestejä. Tai sitten vaan pakotan miehen ainakin viikon ajan joka päivä seksiin. Koska ihan joka kierrossa se seksi ei oo osunut parhaille päiville, voihan tässä siitäki olla kyse. Mutta ens kuussa, sillon me ei anneta mahdollisuutta siihen.

Joo. Päivittelen kuulumisiani taas jossain kohtaa. Mutta sitten joskus kun meillä tärppää: sitten mä en taatusti malta olla poissa täältä.

(Niin ja joo, ei musta vielä mikään ihmishirviö oo tullut, oon iloinnut ihan hirveästi esim. Lilyn tuoreista vauvoista Kristaliinan ja Emmin perheissä sekä pillittänyt ihan hillittömästi näille uutisille yhdessä suosikkiblogissa Lilyn ulkopuolisessa maailmassa.)

(Ja oon mä siis ihan oikeesti niistä kaikista tulevista sukulaistenkin lapsista onnellinen.)

suhteet oma-elama rakkaus seksi