VIIKKO 1

3.-9.1.2022

Raskausviikko 39.

Uusi vuosi kotona kahdestaan. Helsinki on luminen ja kaunis: tällaista tammikuuta ajattelin toukokuussa, kun tiesin, että alkuvuonna meille syntyy vauva. Alkutalven kirkas pakkasilma ja uusi elämä, josta ei tiedetä vielä mitään. En osannut ajatella vauvaa, ajattelin vain meidän muuttuvaa elämäämme, talvea, minun muuttuvaa kehoani, kaikkea sitä mistä luovumme.

Nyt se uusi elämä on jo melkein tässä, mutta edelleen ihan yhtä vieras.

Vauva puskee polvea kyljestä läpi, mutta hän on silti eri maailmassa. Ajattelen syntymää vähän yliluonnollisena hetkenä, jossa uusi ihminen tulee meidän kanssa samaan maailmaan. Vauva on jo viisas, vanha sielu.

Kuka siellä on? Liikkuukohan hän kohdun ulkopuolella samalla tavalla kuin sisällä?

Vasta tässä vaiheessa raskautta olen alkanut nähdä unia vauvasta. Hän asuu meidän kotona, nukkuu sohvalle rakennetussa pesässä ja on tuttu ihminen. Viime yön unessa olin unohtanut imettää vauvaa. Äitini syötti vauvalle korviketta pullosta. Olin rauhallinen ja tyytyväinen, mutta ajattelin, että mitähän muut tästä ajattelevat, jos en imetä. Vauvalla oli ruskeat silmät. Meillä molemmilla on sinivihreät.

Odotamme odotamme odotamme. Turha enää yrittää pidätellä innostusta, odotusta, pakokauhua, jännitystä, nyt vaan odotamme. Ylianalysoin kaikkia tuntemuksia: harjoitussupistuksia, limatulppia, selkäkipuja ja kakkahätiä. Tuntuu, että keho on valmis. Odotamme, että vauva on valmis.

Viimeiset kuukaudet olen jostain syystä ajatellut, että vauva syntyy ennen laskettua aikaa. Mutta eihän niin välttämättä tapahdukaan. Odotamme odotamme odotamme ehkä ensi viikollakin, ehkä seuraavallakin.

Viime yönä muistin, että vauvalle täytyy vielä ostaa sellaisia pieniä tumppuja pienille käsille ja laittaa ne mukaan sairaalakassiin.

“Nähdään toisella puolella,” sanoi ystäväni eilen, kun hyvästelimme. Hänellä on pieni vauva, joka on kahdessa kuukaudessa muuttunut torkkuvasta, oudosta rääpäleestä pieneksi hymyileväksi ihmisenpennuksi.

Odotamme täällä pesässä.