Aikaa miettiä
Olen nyt päivät kotona, mikä ei käytännössä tuo muutosta mihinkään, mitä olen tehnyt viimeisen vuoden, jos paria lyhyttä koulussakäynti/harjoittelupätkää ei lasketa mukaan. Nyt minun ei vain oikeasti tarvitse olla missään. Ahdistuksen kannalta se on vain hyvä, sillä nyt en vietä tuskaisia öitä ja aamuja henkisessä taistelussa minä vs minä. Se paska puoli minusta voittaa lähes aina. Muuten olo on aika sama, tosiaan ehkä hieman parempi. Mutta joka päivä minä kiroan itseäni tuhat ja yksi kertaa, miksen voisi olla niin kuin ne ahkerat, normaalit ihmiset, jotka menevät aamulla töihin tai kouluun ja ovat tyytyväisiä ja onnellisia aikaansaannoksistaan. Eli kuinka hyväksi voi siis tuntea itsensä tilanteessa, jossa tuhoaa kaiken, mitä on yrittänyt rakentaa opiskelu- ja työkykynsä eteen. Itsearvostus on miinuksen puolella, eikä se ollut mikään kummoinen alun pitäenkään.
Toisaalta kaikki ei tunnu niin tuskastuttavan ristiriitaiselta. Yritin selvittää sitä terapiassa kerta toisensa jälkeen, miksi tämä on niin vaikeaa, enkä saanut siihen vastausta. Tai ehkä sain liian monta vastausta, en tiedä. Joka tapauksessa tämä kaava ei toimi. Siksi on vain hyvä, että koulu on nyt tauolla. Saan aikaa miettiä. Minua pelottaa jo, mitä tapahtuu syksyllä. Jos en silloinkaan saa itsestäni otetta..se taitaa jäädä viimeiseksi yritykseksi. Minun pitää löytää ratkaisu ennen syksyä.
Tässä tilanteessa terapeuttini kertoi, että hänen mielestään meidän ei kannattaisi jatkaa. Hän on sitä mieltä, etten saa käynneistä tarpeeksi apua, vaikkakin ne helpottavat oloani. Ensimmäinen reaktioni oli järkytys ja epätoivo. Tuntui, että jos terapeuttinikin luovuttaa suhteeni, minulla ei ole mitään toivoa. Ymmärsin kyllä, kun hän selitti mitä tarkoitti. Olen samaa mieltä, että on turha jatkaa hoitoa, joka ei tehoa. Tuntuu silti tosi pahalta. Olen käynyt samalla terapeutilla vuodesta 2009. Hän tietää minusta varmaankin kaiken. Jos pystyy kertomaan toiselle ihmiselle mitä vain ja yhtäkkiä ei mitään, tuntuu kuin menettäisi ystävän. Saan kuitenkin itse valita mitä tehdä ja jos lopetamme, pidämme muutaman lopetuskäynnin ennen sitä. Tuntuu silti kuin jäisi tyhjän päälle.
Onneksi odotettu lääkärikäynti on tulossa reilun viikon päästä. Aion kertoa itsestäni kaiken mahdollisimman tarkasti ja toivon saavani apua. Diagnoosiasiat tarkastetaan, samoin lääkkeet ja pitänee löytää uusi terapiamuotokin. Kun kävin lääkärillä ennen joulua minulta tarkistettiin labra-arvot ja tein masennus, ahdistus ja ADD-kyselyt. Labrakokeet olivat normaalit, kilpisrauhasarvot olivat kunnossa jne. Masennustesti BDI:stä sain vakavaa masennusta kertovat pisteet ja ahdistustestistä tulokseksi lievä ahdistuneisuus. Ahdistus on kyllä paljon voimakkaampaa, kun yritän saada itseni takaisin koulunpenkille. DIVA-niminen ADD/ADHD-testi oli laaja kysely, missä kysyttiin erikseen lapsuuden ja aikuisuuden ajasta. Lapsuusajan kohdat täyttivät vanhemmat. Lapsuusajan kohtiin tuli jonkin verran oireita, mutta aikuisaikaan paljon. Ylivilkkauskohtiin ei tullut pisteitä, eli ADHD:stä ei siis ole kyse, mutta sen tiesin jo ennen testin täyttämistä. Nyt sitten selvitetään johtuvatko nämä elämää haittaavat oireet ja ongelmat masennuksesta vai ADD:stä vai molemmista.
Vaikka minulle diagnoosi ja sopiva hoito löytyisikin, parantumisen pitää tulla minusta itsestäni. Se on se pelottavin kohta. Miten autan itseäni parantumaan, kun en saa itseäni tekemään pieniäkään tekoja itseni hyväksi?
Olen siis kotona ja ennen kaikkea yritän löytää itseni. Mitä minä oikeasti haluan? Mitkä asiat ovat minulle tärkeitä? Mitä haluan tehdä tulevaisuudessa? Ehkä noiden asioiden kautta pääsen eteenpäin. Taaksepäin on menty jo liian monta askelmaa.