Epätoivo
En ole kirjoittanut pitkään aikaan mitään, ei ole oikein houkutellut moneen kuukauteen. Olin koko syksyn vanhempieni luona Pohjanmaalla, jolloin elin aika erilaista, yksinkertaista elämää. Siellä sain keskittyä harjoitteluihin, mutta oma elämä jäi aika vähälle. Toisaalta olin terveempi, jaksoin paremmin. Jotenkin huvittavaa, että 25-vuotias nainen ei osaa pitää itsestään huolta ilman toisten apua. Tai ei se oikeastaan ole.
Kotona on kuitenkin ihanaa olla, kun voi nukkua Stellan vieressä joka yö ja voi käyttää vapaa-aikansa kuten parhaakseen näkee. Koulussa on mennyt vaihdellen hyvin ja huonosti. Teoriajaksot ovat olleet selvästi raskaampia ja minun on ollut vaikeampi mennä kouluun. Pysyn vielä kelkassa mukana, hädin tuskin. Onneksi koulun penkillä ei tarvitse olla enää kuin kuukausi huhtikuussa, muut 3 kuukautta olen harjoittelussa. Ja sitten tämän pitäisi loppua. Koulun siis ja toivon mukaan myös tämän tuskaisen venkoilun. En jotenkin vaan usko siihen.
Mikään ei estä sitä, ettenkö ryssisi työelämääni yhtä lahjakkaasti kuin kouluakin. Ero on vain siinä, että raja tulee aika äkkiä vastaan. Minua oikeasti, oikeasti pelottaa. Omien tunteideni hallinta tuntuu välillä tosi vaikealta. Nyt kun tuntuu pahalta, tuntuu paljon pahemmalta kuin ennen. En näe mitään elämisen arvoista missään. Se pelottaa myös. Onneksi paha olo helpottuu aika äkkiä, kun Stella on lähellä. En halua ajatella mitä tapahtuisi, jos olisin yksin.
Tällä viikolla olen aloittanut uudessa harjoittelupaikassa ja kaikki on mennyt hyvin. Uskon, että saan siitä työhön paljon varmuutta ja ammatillinen itsetunto kasvaa. Valmistumisen lähestyminen tuo uutena mörkönä työnhaun. Minusta on vaikeaa lähteä markkinoimaan itseäni maailman parhaimpana työntekijänä, kun en itsekään usko siihen. ”Olen hyvä työntekijä, kun en ole masentunut ja makaan kotona peiton alla” tai ”Minusta saa pitkäaikaisen työntekijän, jos ei katso vanhaa työhistoriaani”.
Yritän olla ajattelematta kaikkea tätä, kun aamuisin lähden harjoitteluun, keskityn vain siihen hetkeen, että selvitän sen päivän kunnialla. Silloin en tunne niin suurta epätoivoa kuin nyt. Mutta kun yritän saada unta, yritän setviä kouluongelmiani tai katson työpaikkailmoituksia netistä, tuntuu että tukehdun siihen.