Hitaasti
Nyt alkaa pikku hiljaa helpottaa. Viimeiset pari viikkoa ovat olleet aika raskaita. Harjoittelu on tällä hetkellä keskeytetty, enkä tiedä palaanko enää samaan paikkaan vai aloitanko taas alusta jossain muualla. Molemmat ovat vaihtoehtoina ok, mutta raskaita myös. En haluaisi aloittaa uudessa paikassa, kun ei taas tiedä mitä saa, mutta toisaalta voi aloittaa puhtaalta pöydältä. Vanhasta paikasta tykkään, mutta hävettää että olen näin pian taas väsähtänyt ja leimannut itseni toivottomaksi tapaukseksi. Todennäköisempää on, että palaan vanhaan paikkaan, koska harjoittelupaikat ovat niin kiven alla. Näen opettajaa torstaina, niin puhumme. Hävettää mennä sinnekin, kun sanoin jaksavani enkä kuitenkaan jaksanut. Haluan päästä taas ”hevosen selkään”, mutta tuntuu etten ansaitse tätä ties kuinka monetta mahdollisuutta. Vaikka nyt jaksan taas, kuinka monta päivää tai viikkoa se kestää? En tunne itseäni kovin vahvaksi nyt.
Terapiastakin on tullut parin viikon tauko. Peruin yhden ajan, jonka jälkeen ollaan yleensä melko pian sovittu uusi aika. Jos minusta ei kuulu, terapeuttini laittaa viestiä, että ”onko kaikki ok, milloin nähdään?” Nyt viestiä ei tullutkaan ja en itsekään laittanut viestiä yli viikkoon. Tiedän, että terapeuttini teki sen tahallaan, nähdäkseen kuinka motivoitunut olen hoitamaan itseäni, ja sitä sitten analysoidaan pitkällisesti ja piinallisesti. Kaah. Paremminkin voisi näköjään hoitaa asiansa. Terapiaankin menen nyt torstaina.
Kun koulu alkoi syksyllä, vähän aikaa tuntui siltä etten jaksa. Se vaihtui pian innostukseksi ja onnistumisen iloksi. Oli ihanaa huomata, miten paljon muisti ja osasi asioita ja harjoittelupaikassa meni tosi hyvin. Superkiva ohjaaja keskittyi juuri niihin asioihin, joissa sanoin tarvitsevani lisää tietotaitoa. Olen aina kouluun/harjoitteluun palatessani tosi suuttunut itseeni, että miksen anna sen innon ja motivaation ja hyvän olon kestää? Minun pitäisi vain tuntea sitä suuttumusta voimakkaammin, niin en tekisi näin. Kun aloitin terapiassa, en tuntenut mitään, joten olen sentään kehittynyt vuosien varrella.
Onneksi olen löytänyt itselleni suuren motivaattorin, nimittäin AMK-opinnot. Hain nyt syksyn haussa nykyisellä todistuksella jatko-opintoihin ja jos en saa valmistuttua 19.12 mennessä, mahdollinen opiskelupaikka menetetään. Minulla on onneksi vielä hyvin aikaa saada tutkinto valmiiksi ennen joulua. Tiedän, että kuulostaa tosi tosi tyhmältä hakea takaisin AMK:iin, jos tämänkin tutkinnon läpivieminen on näin vaikeaa. Mutta se on minun unelmani, ja tässä tapauksessa tunne voittaa järjen. Plussaa on, että tiedän ongelmani läpikotaisin, kiitos terapian. Tiedän mikä mättää, ja mitä minun pitäisi sille tehdä. Miinusta on, että ongelma on hyvin hyvin syväänjuurtunut minuun. Olemme verranneet sitä terapiassa useasti alkoholismiin. Se ehkä antaa ymmärrystä ja mittakaavaa, miten vaikeaa minulla on pääni sisällä.
Näillä eväillä nyt mennään taas eteenpäin. Kuinka pitkälle, en tiedä. Joka kerta toivon, että tämä takapakki oli viimeinen. Kumpa se joskus olisi.
