Ihmistaakka

Varoitus: osa tekstistä raskasta luettavaa!

Ärsyttää ja turhauttaa tosi paljon, koska valvon taas. Unirytmin kääntö normaaliksi vei kaksi viikkoa. Olin niin iloinen tänä aamuna vihdoinkin nukutun yön jälkeen, että voin taas viettää normaalia elämää. Väsytti vähän pitkin päivää, ja vielä enemmän illalla, joten kaiken järjen mukaan nukkuisin nyt. Mutta kun ei. Uniongelmista koskaan kärsimättömät eivät voi ymmärtää, kuinka ahdistavaa on valvoa tunnista toiseen kun pitäisi nukkua ja kuinka invalidisoivaa elämä on umpiväsyneenä päivästä toiseen.

Uniongelmistani kärsii koko perhe: minä, koska en voi elää täyttä elämää yöllä, Stella, koska näemme vähemmän ja hänelle kasautuu enemmän kotitöitä ja kissa, koska epämääräinen heräilyni ja nukkumiseni sekoittaa hänenkin univalverytmiään. Nyt turhauttaa niin paljon, ettei tekisi mieli edes yrittää nukahtaa uudestaan.

Inhottavin uniongelmistani johtuva tapaus sattui pari viikkoa sitten, kun kävin viikonloppuna vanhempieni luona. Sain viime tingassa rytmin käännettyä ennen sinne menoa ja valvoin sen takia yli 36 tuntia. Perjantaina menin viimein nukkumaan ja nukuin pitkät yöunet. Vaikka lauantai-aamuna väsytti, heräsin silti tahdon voimalla ja vietimme tosi kivan päivän vanhempien, veljen ja veljenpojan kanssa. Seuraavan yön nukuin taas normaalisti. Sitten koitti isänpäivä. Heräsin aamulla ja söimme aamupalaa ja kakkua yhdessä. Aamupalan jälkeen menin takaisin sänkyyn köllöttelemään, ajatellen meneväni kohta suihkuun. Sitten nukahdin.

Äiti ja isä kävivät herättelemässä minua, mutta kun pyysin saada vähän nukkua, he antoivat minun olla rauhassa. Kun lounasaika tuli, äiti kävi pyytämässä minua nousemaan ylös ja syömään muiden kanssa. En muista siitä mitään. Olin niin syvässä unessa, etten herännyt kunnolla tajutakseni, mitä teen. Äiti oli kuulemma pyytänyt monta kertaa, joka kerta vihaisempana. Lopulta äiti suuttui kunnolla ja pisti huoneen oveni kiinni, kuin haluten piilottaa minut muilta normaaleilta ihmisiltä.

Minä en ikinä kehtaisi nukkua noin itsekkäästi, jos muu perhe syö yhdessä pitkään valmisteltua juhla-ateriaa. Mutta niin minä tein, syvässä unessa. Aika kului. Veljeni ja veljenpoikani lähtivät kotiin. Äiti ja isä jatkoivat päiväänsä. Isä lähti pitkälle lenkille. Äiti katsoi vihaisena telkkaria. Kun isä tuli lenkiltä kotiin ja tajusi minun nukkuvan vielä, hänkin suuttui kunnolla. Heräsin, kun hän aukaisi huoneen oven. Kello oli puoli viisi illalla.

Isä huusi minulle, kuinka pettynyt hän on minuun ja kyllästynyt minun ongelmiini. Että olen pilaamassa elämääni ja he yrittävät minua turhaan auttaa. Hän sanoi monta muutakin inhottavaa asiaa minusta ja siitä miten paljon he ovat joutuneet kestämään, kaikki totta. Pyysin anteeksi, mutta isä vastasi ettei se riitä. Hän sanoi, että jos isänpäivät minun kanssani ovat tällaisia, hän ei halua viettää niitä ollenkaan. Sitten isä paiskasi oven takaisin kiinni ja jätti minut itkemään.

Minusta tuntui kamalalta, niin kamalalta kuin ihmisestä voi tuntua. Kuulin vanhempieni jatkavan keskustelua olohuoneessa. En pystynyt kokoamaan itseäni, itkin vain. Vähän ajan päästä isä avasi huoneen oven ja heltyi vähän nähdessään minun pahan oloni. Hän sanoi jotain ja komensi minut suihkuun. Olin siellä pitkään, itkien koko ajan. Puin päälle ja häilyin huoneessani. Isä huikkasi jääkaapissa olevan lounaan tähteitä. Lämmitin ne ja söin. Äiti lähti kiireellä jumppaan. Koko aikana ollessani huoneeni ulkopuolella äiti ei katsonut minua silmiin.

Kun söin, isä jatkoi keskustelua, nyt leppyneenä. En pystynyt sanomaan paljon mitään, koska itketti niin paljon. Minua painoi (ja painaa yhä) valtava syyllisyys ja itseinho. Pyysin yhä uudestaan anteeksi, etten tahallani jäänyt nukkumaan ja en haluaisi tilanteen olevan tämä ja kuinka pahoillani olen heille aiheuttamastani huolesta ja taakasta. Itkin lisää. Lopulta sovimme ja halasimme useampaan otteeseen.

Äiti ei leppynyt koko iltana. Kun hän tuli jumpasta, juttelin hänelle normaalisti, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. En millään jaksanut puida asiaa enää. Äiti pystyi jo katsomaan minua, mutta oli kylmä. Maanantai-aamuna lähdin kissan kanssa kotiin. Vasta tiistaina äiti soitti minulle ja kertoi, että oli ollut koko sunnuntain ja maanantain niin vihainen minulle, ettei pystynyt puhumaan kanssani. Hänen oli pakko lähteä jumppaan, koska ei voinut olla samassa tilassa kanssani. Vasta monta päivää myöhemmin pystyimme puhumaan asiat läpi.

Minun vanhempani ovat maailman rakastavimpia ja ymmärtäväisiä ihmisiä. Me pystymme puhumaan kaikesta ja näytämme avoimesti tunteemme. Heille ei ollut ongelma, että olen homoseksuaali ja he kohtelevat Stellaa kuin omaa tytärtään. He haluavat olla osa elämääni, vaikka olen kaukana unelmatyttärestä. He ovat sietäneet minun ongelmiani jo kymmenen vuotta, tukeneet kaikessa minkä voivat. Antaneet rahaa, hankkineet terapiaa, jaksaneet kaikessa. He ovat saaneet sen puhelun, että heidän tyttärensä on viety ambulanssilla sairaalaan itsemurhayrityksen jälkeen. He ovat joutuneet seuraamaan, kuinka heille rakas ihminen kerta toisensa jälkeen lopettaa koulussa, työ- tai harjoittelupaikassa. Kymmenen vitun vuotta. Silti antaen aina anteeksi, aina valmiina auttamaan.

Heillä oli oikeus olla vihaisia. Minun tuskani ei ole mitään heidän kärsimykseensä verrattuna. En tiedä, voinko koskaan korvata sitä heille.

Huh.

Minun oli pakko kirjoittaa tämä kaikki, koska en saisi rauhaa muuten. Minä en välitä siitä, kuka tämän lukee, koska se on vain minulle oikein, että muut tietävät miten paskamainen ihminen oikeasti olen.

Tiedän, että parasta mitä voin perheeni eteen tehdä, on hoitaa itseni ja elämäni kuntoon. Se on ollut hidasta, kovaa ja täynnä turhaa toivoa ja takapakkeja. Yritän ja toivon edelleen, koska en muutakaan voi. Vaikka en tekisi sitä itseni vuoksi, haluan tehdä sen rakkaitteni tähden. 

Lääkärirumbasta juttua seuraavassa postauksessa. Nyt heitän märät nenäliinat roskiin ja yritän saada vielä nukuttua.