Keskiviikkoyö

Ahdistaa niin paljon, että haluaisin oksentaa. Haluaisin repiä jäykistyneen pallean irti rinnastani, samoin pysähtyneet keuhkot ja kahtasatasta tykyttävän sydämeni. Inhoan tätä tunnetta. Pakokauhua.

En saa taas nukuttua. Kiemurtelen peiton alla, kunnes lopulta heitän sen pois ja nousen turhautuneena istumaan. En pysty jäämään sänkyyn. Kävelen pimeässä olohuoneessa. En halua herättää Stellaa, joka on niin tottunut levottomiin öihini, ettei edes herää kun nousen. Kissa tulee lähelle kiehnäämään huomatessaan minun olevan hereillä.

Loppuuko tämä paska ikinä? Yritän rauhoittaa itseni kuuntelemalla musiikkia, joka auttaa unohtamaan hetkeksi. Sitten haluan taas itkeä, kovaa, kumpa pystyisinkin. Se auttaisi saamaan jännityksen pois. Sen sijaan heijaan itseäni edestakaisin kuin pikkulapsi. 

Inhoan itseäni, koska olen maailman pahin pelkuri. Inhoan kehoani, joka pettää minut. Inhoan sitä, että olen tässä tilanteessa sadattaviidettäkymmennettätuhannetta kertaa.

Pahinta on, kun ahdistus saa minut tekemään asioita, joita en haluaisi. Sen jälkeen olen lamaantunut, kuin olisin murhannut taas palan itsestäni. Silloin olen paksuseinäisessä kuplassa, jossa en enää välitä. Silloin satutan itseäni tahallani, koska ansaitsen pahan oloni olemalla pelkuri. Saan siitä kieroutunutta oikeudentunnetta, katsellen itseäni kehoni ulkopuolelta. Silloin en enää ole minä vaan tyhjä kuori.

Taas kirjoittaminen auttoi, vaikka en ole varma, saanko nukuttua. Kumpa päättäisin huomenna oikein, vaikka ahdistus tuntuisi vievän tajun. Koska muuten olo jälkeenpäin on vieläkin pahempi, tyhjä.