Niin lähellä, mutta niin kaukana
En muista, milloin opiskelu olisi viimeksi ollut näin antoisaa. Menen hymyillen kouluun ja harjoitteluun, vaikka väsyttää. Joudun silti taistelemaan itseni kanssa joka aamu, mutta vastaanpaneva ääni on pienempi. Se on helpompi nitistää. Onneksi muutkin ovat väsyneinä koulussa ja meillä on tosi hauskaa, kun hihittelemme tyhmille jutuille. Kun yksi poranterä oli muodoltaan muna, olimme hervottomia naurusta kuin teini-ikäiset. Olen lähes täysin samassa tahdissa tehtävien kanssa kuin muutkin, mikä ei ole ollut minulle helppoa.
En ole vielä saanut järjestettyä puuttuvaa harjoittelupaikkaa, mikä stressaa hieman. Minua stressaavat monet muutkin asiat, kuten miten ja mistä saan töitä kesällä, entä Stellan työt, missä me tulemme asumaan vuoden päästä, raha-asiat, ei ehdi nähdä kavereita jne. Yksi iso huolenaihe on tietysti oma vointi. Voin nyt tosi hyvin ja jos jatkan samaa rataa, valmistun pian. Mutta entä jos romahdan? Siihen ei ole yhtään varaa. Toisaalta en haluaisi murehtia sitä mahdollisuutta koko ajan, mutta terapeuttini sanoo, että se on asian kieltämistä. Historian tuntien mahdollisuus laskuun on suuri. Olen yrittänyt helpottaa tilannetta tekemällä arjestani mahdollisimman stressivapaata ja miettimällä asioita enemmän.
Olen alkanut haaveilla tulevaisuudesta koulun jälkeen. Siinä on minä ja Stella, tietenkin. Haluamme molemmat matkustella. Eilen puhuimme Pariisin reissusta, jonne menemme ensi kesänä, jos valmistun. Matkan symbolinen merkitys on minulle suuri, joten siitä haaveileminen on ihanaa. Haluaisin kierrellä rauhassa ja aistia kaupungin ilmapiiriä. Kierrellä antiikkiliikkeissä ja paikallisissa kaupoissa. Syödä croisanttia kahvilassa. Yrittää sanoa jotain ranskaksi. Miltähän maailma ja elämä näyttää sieltä käsin?
Haluan tehdä työtä, johon kohta valmistun. Vähän aikaa sitten mietin vielä jatko-opintoja, mutta sitten tajusin, ettei minun tarvitse saada korkeakoulututkintoa ollakseni tyytyväinen itseeni ja elämääni. Voin aina lähteä opiskelemaan myöhemminkin. Kesän alkaessa voin vaan hengähtää ja nauttia sen työn tuloksista, jota olen tehnyt. Menen siis töihin, joita toivottavasti myös saan. Työskentely tulee antamaan minulle itsevarmuutta ja itsehallinnan tunnetta. Stella valmistuu suunnitelmien mukaan vuoden päästä jouluna, jolloin joudumme miettimään tarkemmin, minne menemme. Stellan on vaikeampi saada oman alansa töitä, kuin minun. Menemme siis sinne, mistä hän työllistyy. Minun kotini on siellä missä Stella on.
Jonkin ajan kuluttua haluaisin mennä kihloihin ja ”naimisiin” (toivottavasti lakikin seuraa perässä). Näistä haaveista kirjoitinkin aiemmin. Haluan kauniin kodin. Haluan kissan lemmikiksi. Haluan lapsia. Siitäkin kirjoitin aiemmin. Haaveeni ovat vakaita ja tavoittelemisen arvoisia. Teen töitä niiden eteen. Se, että joudun odottamaan haaveideni toteumista, tekee niistä arvokkaampia.
Syksy etäsuhteessa piristänee parisuhdettamme, mutta se riittää. Helpottaa, kun tiedän tämän olevan väliaikaista. Juttelin opettajani kanssa ja sanoin, että haluan kevään harjoittelupaikan Tampereen seudulta, vaikka paikkatilanne täällä onkin huono. Perustelin asiaa sillä, että terapiani on vielä kesken ja muutenkin elämäni on täällä. Hän lupasi katsoa, mitä voidaan tehdä.
Yritän sanoa itselleni vähän väliä, että ”älä murehdi niin paljon”. Minulla on asiat oikeasti hyvin ja monet asiat, joita murehdin, ovat pieniä. Asiat järjestyvät kyllä. Yritän hengittää syvään ja rentoutua. Ja päästää irti.
