Ahdistaa niin paljon, että haluaisin oksentaa. Haluaisin repiä jäykistyneen pallean irti rinnastani, samoin pysähtyneet keuhkot ja kahtasatasta tykyttävän sydämeni. Inhoan tätä tunnetta. Pakokauhua.

En saa taas nukuttua. Kiemurtelen peiton alla, kunnes lopulta heitän sen pois ja nousen turhautuneena istumaan. En pysty jäämään sänkyyn. Kävelen pimeässä olohuoneessa. En halua herättää Stellaa, joka on niin tottunut levottomiin öihini, ettei edes herää kun nousen. Kissa tulee lähelle kiehnäämään huomatessaan minun olevan hereillä.

Loppuuko tämä paska ikinä? Yritän rauhoittaa itseni kuuntelemalla musiikkia, joka auttaa unohtamaan hetkeksi. Sitten haluan taas itkeä, kovaa, kumpa pystyisinkin. Se auttaisi saamaan jännityksen pois. Sen sijaan heijaan itseäni edestakaisin kuin pikkulapsi. 

Inhoan itseäni, koska olen maailman pahin pelkuri. Inhoan kehoani, joka pettää minut. Inhoan sitä, että olen tässä tilanteessa sadattaviidettäkymmennettätuhannetta kertaa.

Pahinta on, kun ahdistus saa minut tekemään asioita, joita en haluaisi. Sen jälkeen olen lamaantunut, kuin olisin murhannut taas palan itsestäni. Silloin olen paksuseinäisessä kuplassa, jossa en enää välitä. Silloin satutan itseäni tahallani, koska ansaitsen pahan oloni olemalla pelkuri. Saan siitä kieroutunutta oikeudentunnetta, katsellen itseäni kehoni ulkopuolelta. Silloin en enää ole minä vaan tyhjä kuori.

Taas kirjoittaminen auttoi, vaikka en ole varma, saanko nukuttua. Kumpa päättäisin huomenna oikein, vaikka ahdistus tuntuisi vievän tajun. Koska muuten olo jälkeenpäin on vieläkin pahempi, tyhjä.

Kesä tuli ja meni. Voin vähän paremmin, hengitinkin välillä. Uin tutussa järvivedessä ja annoin huolten peseytyä pois saunan lauteilla. Pystyin pääsemään irti tästä itsekkäästä pahasta olosta ja ajattelemaan välillä ihmisiä lähelläni. 

Aloin suunnitella taas tulevaisuutta ja sitä millainen ihminen haluaisin olla. Päätin hakea ammattikorkeaan opiskelemaan haaveammattiini, vaikka sinne pääsy ei ole helppoa. Silti se päätös on tuonut minulle iloa ja toivoa. Hankimme kissan, josta on minulle seuraa, kun olen yksin kotona. Se on pehmeä ja suloinen ja suutelen sitä monta kertaa päivässä. Stella on tukenani, vaikka jouduimme käymään läpi vaikeita asioita. Ihana nainen, joka halaa minua päivän päätteeksi, vaikka en ole jaksanut tehdä mitään koko päivänä. 

Silti ahdistava tunne ajoi minut kirjoittamaan tänään. Ehkä siksi, että tänään en ole jaksanut toivoa. Tänään olen ollut se katkera itseinhossa rypevä ihminen, joka uskoo maailman olevan parempi paikka ilman minua. Tänään en ole jaksanut tehdä mitään sen eteen, että minulla olisi vielä huominen.

Onneksi jo tämän kirjoittaminen sai rintaapusertavan synkkyyden laskemaan takaisin pieneksi jomotukseksi. Asioiden käsitteleminen auttaa. Nyt tunnen taas huomisen. Kissa kehrää näppäimistön edessä ja koskettaa tassullaan. Nyt voin taas hengittää.