Pelkään

Yritän saada kirjoitettua edes osan sekavista ajatuksistani ylös, mutta se ei ole helppoa.

Minun on vaikeaa saada otetta asioista, koska yritän koko ajan kieltää itseäni ajattelemasta. Vaikka nykyään saan itseni avautumaan terapiassa paljon paremmin kuin vaikka muutama vuosi sitten, se ei riitä. Aina kun alan päästä vauhtiin, tunti on ohi. Nähdään viikon päästä. Sitten suljen taas itseni enkä osaa käsitellä asioita yksin niin pitkälle, että saisin ratkaistua ongelmani. Ei mikään ihme, että pääni on yhtä sekaisin kuin vaatekaappini, josta vaatteet pursuavat lattialle kun avaan sen.

Se on suojautumismekanismi, defenssi, niin kuin opin psykologian tunnilla lukiossa. Se ei vaan ole hyvä sellainen.

Minulla on muitakin haitallisia defenssejä. Ulkomaailmalta eristäytyminen. En mene kouluun, ruokakauppaan, pahimmillaan jopa terapiaan. Te tiedätte, miten minulle käy kun en mene kouluun. Seuraavana päivänä meneminen on sata kertaa vaikeampaa. Terapeuttini sanoi, etten saisi olla ikinä enää yhtään kertaa poissa mistään, koulusta tai töistä. Se on minulle sama kuin pisara viiniä alkoholistille, kierre on valmis. Jos taas en mene ruokakauppaan, olen riippuvainen muista ihmisistä. En pidä huolta itsestäni. Jos en mene terapiaan, olen jo luovuttanut. Tänäkin keväänä olen jättänyt pari kertaa väliin.

Minusta voisi tulla sellainen ihminen, joka ei enää uskalla aukaista kotioveaan. Ja silti, joka kerta kun menen ulos, hämmästyn miten kaunis maailma tämä on. Joskus se vain tuntuu liian paljolta minulle. Saatan eristäytyä myös olemalla vastaamatta puhelimeen. Syntymäpäiväni en vastannut, vaikka ihmiset halusivat soittaa ja onnitella. En halunnut sanoa, että olen maannut koko päivän sängyn pohjalla.

Nukkuminen on myös yksi haitallinen defenssini. Silloin voin olla poissa tästä maailmasta edes hetken. Siksi en haluaisi herätä. Näen paljon levottomia unia. Nukahtaminen on välillä vaikeaa ja unirytmini on jatkuvasti sekaisin. Masennuslääkkeeni pitäisi helpottaa ahdistusta ja saada minut nukkumaan paremmin, niin kuin se on tehnytkin.

Näiden kaikkien tunnelukkojen seurauksena, minulla on välillä todella vaikea olla. En osaa olla pitkiä aikoja iloinen, muuten kuin uppoutumalla johonkin, vaikka kirjaan tai peliin. Kaikkea mistä voin tuntea hyvää oloa, varjostaa ahdistuksen ja syyllisyyden tunne. Läheisten seura helpottaa myös, vaikka tunnen itseni koko ajan huonommaksi kuin muut. Vaikka jämähdänkin helposti kotiin, siellä sentään tunnen olevani turvassa.

Mikä tilanne on siis nyt? Tällä hetkellä aion olla kesän vain ”lomalla”. En uskalla enää hakea töitä, koska en usko pystyväni menemään joka päivä töihin. Olen ollut lähes täysin kotona helmikuun alusta lähtien. En ole pystynyt menemään harjoitteluun, koska pelkään niin paljon valmistua. Valmistuminen on siis viivästynyt pitkälle ensi syksyyn. Pelkään mitä tapahtuu, jos en pysty pitämään työpaikkaa. Mikä minusta tulee?