Rakkaudesta

Käytiin tänään katsomassa Stellan kanssa 21 tapaa pilata avioliitto. Se oli hyvä elokuva, suosittelen sitä kaikille.

Mutta. Se sytytti minussa taas kaipuun, jonka elokuvat ja musiikki joskus tekevät. Ylenpalttisen rakkauden kaipuun.

On tukahduttavaa, kun kulta on vieressä ja yritän selittää, miten paljon haluan tuntea rakastetuksi tulemisen tunteen. Sen ”suudelmasi räjäyttää maailmani”-tunteen. En aina pysty sanomaan näitä asioita ääneen. Siksi monesti mökötän tai tiuskin, kun toinen ei ymmärrä.

Olemme olleet yhdessä kohta 5 vuotta. Mielestäni olemme onnellisia. Me pidämme samoista asioista ja jaamme samanlaiset arvot. Mutta se, miten paljon tarvitsemme toista, ei ole molemmilla samanlaista. Välillä minusta tuntuu, että haluaisin huutaa tai kävellä seinillä. Stella haluaa lähteä lenkille.

Ostin jopa viettelyoppaan ja luin sen. Se ei saanut minua tuntemaan itseäni oman elämäni jumalattareksi vaan lähinnä säälittäväksi.

Tiedän, ettei tämä teksti ole reilu. Mutta tämä onkin vain toisen osapuolen mielipide asiasta. En ole useimmiten kovin viehättävä maatessani kotona tiskivuoren ja likaisten vaatteiden takana. Enkä ole helppo kumppani, todellakaan.

Onko oikein vaatia toiselta arjen pyörittämisen jälkeen rakastajan roolia?