Muistan, kun joskus nuorempana katsoin Teho-osastoa, ja siinä eräs varhaisteini-ikäinen tyttö tuskaili, että miten saada samassa koulussa olevan ihastuksen huomio. Kuulemma mikään ei ollut auttanut. John Stamosin näyttelemä isäpuolikandidaatti antoi tytölle yksinkertaisen neuvon: ”Ignore him.” Neuvo toimi sarjassa, mutta mikä uskomattomampaa – neuvo toimii myös tosielämässä.

Olipas provosoivasti kirjoitettu, hahaa. Mutta se oli tarkoituskin, sillä nyt saan jakamattoman huomionne! Aloin harkita tätä typerryttävän yksinkertaista ja erittäin kyseenalaiselta tuntuvaa neuvoa pari vuotta sitten, kun törmäsin netissä kirjaan nimeltä He’s Just Not That Into You (2004), josta on tehty myös elokuva (käännetty vähän typerästi ja harhaanjohtavasti Jätä se!). Kirjan suurin teesi on pähkinänkuoressa se, että jos mies ei pyydä sinua treffeille, miestä ei vain yksinkertaisesti kiinnosta tarpeeksi. Eli he’s just not that into you, se ei vaan tykkää susta tarpeeksi, voit siirtyä seuraavan mielenkiintoisen tyypin perään.

Tiedän, mitä ajattelette, koska minä ajattelin samaa. Ensiajatukseni tästä taktiikasta/mentaliteetista oli se, että tämä kuulostaa aivan naurettavalta ja kivikautiselta, en todellakaan rupea pelailemaan mitään pelejä ja siirtymään deittailussa puoli vuosisataa taaksepäin, kun naisen osa oli kiltisti odotella lankapuhelimen äärellä miestä soittavaksi. Olenhan sentään moderni toiminnan nainen, joka on pyytänyt miehiä ulos ja tehnyt aloitteita monta kertaa. Pöh!

…Paitsi että minun tapani ei ole toiminut. OLLENKAAN. Juu, olen toki pyytänyt miehiä ulos ja tehnyt aika selviä aloitteita, mutta niistä jutuista ei ole ikinä tullut mitään, vaan ne ovat epäonnistuneet surkeasti. Syytin ennen kyseisiä miehiä ja nimitin heitä ties miksi, mutta vasta kirjan luettuani myönsin, että ei tässä hommassa varsinaisia syyllisiä ollut. Heitä ei vain ollut kiinnostanut tarpeeksi, eikä sille mahda mitään,se ei varsinaisesti ole henkilökohtaista. Mies kyllä ottaa yhteyttä ja ohjat käsiinsä, jos on oikeasti kiinnostunut. Myös ne ujot tapaukset. True story.

Se mikä tässä oli vaikeinta sulattaa, oli teesi, että miehet ovat mukamas jotain metsästäjiä, jotka tykkäävät jahdista ja haasteesta ja niin edelleen. Vähän tuli  oksennuksen makua suuhun edellistä lausetta kirjoittaessani, mutta kun se nyt vaan on totta. Miehet yksinkertaisesti tuntuvat pitävän siitä, kun eivät tiedä, saavatko he jonkun naisen vai eivät. Huomasin tämän ensimmäisen kerran töissä silloin pari vuotta sitten, kun yhden silloisen työkaverin kanssa oli pientä teerenpeliä (yllätys, yllätys). Olin siihen asti tehnyt niin, että olin lähestynyt miestä ensin ja hakeutunut hänen seuraansa eri tekosyiden varjolla, laittanut ensin kaveripyynnön naamakirjassa jne. jne., mutta kaikki tuntui vähän valjulta. Kunnes luin tuon kirjan ja eräänä työpäivänä lopetin kaiken huomioimisen. Ignoorasin jätkän täysin, mikä tuntui aika julmalta, mutta pidin pääni kylmänä. (Tietenkin moikkasin käytävällä, ei sitä nyt mikään mulkku tarvitse olla.)  Ja kas: tyyppi hakeutui täysin oma-aloitteisesti minun seuraani, halusi lähteä kanssani varastoon hakemaan paria juttua ja muutenkin oli koko työvuoron ajan aivan kuin olisi nähnyt minut ensimmäistä kertaa. Huhhuh, minä sanon. Se toimii sittenkin!

Ja pakollinen disclaimeri tähän väliin: tämä ei tietenkään toimi täysin ventovieraiden kohdalla, jotka tapaa ensi kertaa jossain baarissa tai bileissä tai missä ikinä. Eihän ignooraaminen auta, jos kerran tyyppi ei ole edes nähnyt sinua ikinä ennen. Näitä neuvoja voi soveltaa vain silloin, kun jonkinlainen yhteys on jo olemassa.

En voi sanoa olevani mikään mestari tässä he’s just not that into you -manifestissa – kaukana siitä – mutta aina välillä olen rohjennut ottanut tämän taktiikakseni ja huomannut yllätyksekseni, että toimii joka kerta. Viimeisimpänä tämä on toiminut Hyvän Miehen kohdalla. Koko nämä pari vuotta, kun olemme tunteneet, olin aina se, joka aina hakeutuu seuraan ja aloittaa keskustelun, moikkaa ja menee juttelemaan, kysyy jatkoille ja mitä ikinä. Jossain vaiheessa kuitenkin tämä yksipuolisuus alkoi tympiä ja totesin, että nyt saa riittää tämä koiranpennun larppaaminen, on minullakin omanarvontuntoni. Päätin kokeilla, toimiiko tämä lähestymistapa myös uskismiehiin. Toimihan se. Taas tunsin, miten tämäkin mies tuntui näkevän minut ensi kertaa ja hakeutui minun seuraani, kun en langennutkaan automaattisesti tämän jalkojen juureen. Sitten tuli se naimattomuuden armolahja -möläytys ja hirveästi takapakkia, mutta nyt olen taas palannut ruotuun ja Hyvä Mies on alkanut jälleen lähestyä. Kävipä niinkin uskomaton juttu, että kun keskiviikkona makasin sängyn pohjalla kauheassa flunssassa, WhatsAppiin kilahti viesti:

”Pubiin? Minä ja Mika* ollaan menossa :)”

Ensinnäkin, Hyvä Mies ei ole IKINÄ ennen pyytänyt minua yhtään mihinkään. Toiseksi, Hyvä Mies ei ole IKINÄ ennen laittanut minulle viestiä, ellei hänellä ole ollut seurakuntaan liittyvää asiaa. Kolmanneksi, silloinkin MINÄ olen yleensä ollut se, joka kysyy jotain ensin ja hän on lähinnä vastannut. Tämä on suorastaan vallankumouksellista!! Valitettavasti jouduin kuitenkin kieltäytymään kutsusta sen flunssan takia, mutta ei se mitään. Tästä on hyvä jatkaa.

*) Nimi muutettu. You know the drill.