Tekstiilialan koulutus huuutaaa päivitystä!

Lähestymme aikaa, jolloin kaikki peruskoulun ja lukion päättävät oppilaat aloittavat taistelunsa jatko-opiskelupaikoista.  On siis aiheellista keskustella myös tekstiilialan koulutuksesta. Alaa opetetaan Suomessa kymmenissä ammattikouluissa, ammattikorkeakouluissa ja kahdessa korkeakoulussa. Yliopistoista valmistuvat käsityönopettajat mukaan luettuina valmistuu alan osaajia vuosittain satoja. Löytävätkö he koulutustaan vastaavan työpaikan valmistuttuaan vai onko tarkoitus, että opiskelun tulos on vain täydelliset perustiedot alasta, mutta ei mahdollisuutta työllistyä? Näin ei saa  olla, on väärin meiltä aikuisilta johtaa harhaan idealistisia nuoriamme elämänsä ammatinvalinnassa.

Hukattua aikaa, resursseja, rahaa, turhautumista, hyviä ideoita, joista olisi voinut syntyä jotakin  –   oikeassa elämässä. Edes korkeakouluista valmistuville lahjakkaimmille tekstiilitaiteen maistereille ei löydy koulutusta vastaavaa työpaikkaa. Tälläkin hetkellä pelkästään tekstiilitaiteilijan ammattinimikkeellä on täysin työttömänä Suomessa yli 50 ihmistä. Sama tilanne on muuallakin, joten ei auta sekään, että maapallo on paljon pienempi kuin mitä se oli esim. 81 vuotta sitten, jolloin ”kutomataiteen osasto” aloitti Taideteollisuuskeskuskoulussa. On aika muuttaa koulutusta radikaalisti; vähentää opiskelupaikkoja  ja vastata koulutuksella työelämän toimenkuviin.

Toinen vaihtoehto alalta valmistuville on työllistää itse itsensä ja  perustaa käsi-/ taideteollinen yritys. Löytyykö yrityksen tuotteille ostajia? Olemmeko valmiita maksamaan suomalaisista työtunneista korkeamman hinnan kuin mitä kaukana tehty vastaava tuote maksaisi? Mitkä ovat myyntikanavat vahvasti ketjuuntuvassa kaupassa, kuka ehtii hoitaa myynnin, jos tuotantoa tekee yrityksen ainoa työntekijä? Kaupallinen koulutus (liiketalous ja markkinointi) pitäisi sisältyä laajemmassa mittakaavassa kaikkeen opiskeluun, koska se marssittaa suunnittelua joka tapauksessa; jos tavara ei mene kaupaksi, ei tarvita suunnittelijoitakaan.

Koulutuksenkin pitäisi entistä enemmän sitoutua paikalliseen yrityselämään, ostammehan jo mielellämme paikallista leipää ja naapuritilan perunoita, miksi siis emme sitouttaisi opiskelijoita lähiseudun yrityksiin? Verkostoituminen yrityselämään on ainoa keino löytää opiskelijoille mielekkäitä työpaikkoja. Soveltaminen ja ongelmanratkaisu on luovuutta jota elämässä tarvitaan. Työssä oppiminen motivoi elämän mittaiseen jatkuvaan opiskeluun ja sen kuuluisi olla osa korkeakoulutusta. Pitäisikö maisterintutkinto tehdä kokonaan jo tulevassa työpaikassa ja suorittaa  teoriaopinnot ”etänä”?

Vanha Vallilan lehti-ilmoitus 70-luvulta.

Vallila Interiorissa vastaan  tukkuliiketoiminnastamme. Valmistamme kaksi  kangas- ja mattomallistoa vuodessa, jotka suunnittelemme Suomessa. Palveluksessamme on kokopäivätoimisesti kaksi tekstiilitaiteilijaa ja jokaisessa mallistoissamme useita vierailijoita. Olemme yksi kolmesta suuresta suomalaisesta tekstiiliyrityksestä. Tapaan ja saan yhteydenottoja lähes päivittäin alan osaajilta ympäri maailmaa. En tiedä kaikkien koulutusta, mutta alalla aktiiviset ovat erittäin taitavia ihmisiä, jotka myyvät töitään halvalla, mikä mielestäni kertoo alan epätoivosta. Lähes kukaan tapaamani taiteilija ei ole vakuuttanut myyntitaidoillaan; valloittaminen, näkemykset, visiot ja ihmiskemiat ovat yhtä tärkeitä asioita taidetta kuin autoja myytäessä. Ehkäpä Aalto-yliopisto tulee muuttamaan suomalaisten osaamista parempaan suuntaan tällä sektorilla.

Miksi tekstiilisuunnittelijat/ -taiteilijat eivät ole pystyneet tuotteistamaan osaamistaan samoin kuin sisustusarkkitehdit ja arkkitehdit vaikka jokaisessa kodissa on kankaita? Onko tekstiilitaiteilijoilla vähemmän annettavaa  vai onko taide vain sanana liian pelottava kuluttajalle? Onko tämä naisten ala, joka jää kilpailussa alakynteen eikä kehity?

Mikä on uusi materiaali, jonka kautta tekstiili nousee uuteen kukoistukseensa? Onko se villa ja neule, joka elää uutta nousukauttaan? Onko se ekologinen kierrätys ja siitä nousevat innovaatiot? Voimmeko kehittää vanhoihin menetelmiin ja materiaaleihin uusia ominaisuuksia nykytekniikalla? Tuoko nanoteknologia tekstiiliteollisuutta takaisin Suomeen? Keksitäänkö Suomessa jotakin mikä muuttaa suunnan?

Jos ei,  niin emme tarvitse näin paljon alan osaajia ja laaja/korkea tekstiilialankoulutus on turhaa.

Päivi Grönqvist
Mallistovastaava
Oy Vallila InteriorAb

Kuva: Vallilan Silkkitehdas Oy, 1950