Moi pitkästä aikaa!

Kevään merkit on monellakin tapaa nähtävissä; aurinko paistaa, kellot on käännetty, lumet sulaa ja maastopyörä on kaivettu kellarista. Myös pientä kevätväsymystä on ilmassa, joten tulevat pääsiäispyhät ovat enemmän kuin tervetulleet. Vapaapäiviä en kuitenkaan pyhitä lukemiselle, vaan maastopyörän kanssa metsässä lenkkeilylle sekä puutöille. Vielä kun ilmat lämpenisivät, tarkenisi pihalla lueskella.

Olen jatkanut hidasta lukutahtiani ja todennut sen toimivaksi. Saatan olla parikin päivää koskematta koko kirjaan ja taas toisina päivinä lukea myöhään. Olen myös etsimällä etsinyt hyviä ja mielenkiintoisia kirjoja ja tylsiltä tuntuvien kirjojen lukemisen olen lopettanut heti alkuunsa, en jaksa tuhlata energiaani niihin.

Seuraavien kahden kirjan lukemiseen käytin paljon aikaa, halusin lukea ne kaikessa rauhassa, kiirehtimättä ja ajatuksella. Pidin molemmista kirjoista kovasti ja suosittelenkin niitä sellaisille, jotka pitkävät tositapahtumiin perustuvista kertomuksista.

Ulla Pihkalan ”Osasto 10 toivoa ja taistelua” on kirja, jonka nimessä on vähintään neljä sanaa (18). Tämänkin kirjan bongasin jonkun sanomalehden sivuilta. Kirjassa Pihkala muistelee yli 30 vuotisen uransa varrella tapaamiaan syöpäsairaita lapsia sekä heidän vanhempiaan. Pihkala hoiti perheitä kunnioituksella sekä parhaalla mahdollisella tavalla. Hän taisteli parempien hoitotulosten puolesta, koki ilon sekä surun hetkiä.

Luen paljon tämänkaltaisia kirjoja ja monet ovat kauhistelleet, etteivät voisi tällaisia kirjoja lukea koska kokevat aiheen ahdistavana tai liian surullisena. On totta, että vakavat sairaudet sekä kuolema ahdistavat tai pelottavat joitakuita, minuakin, mutta ne ovat elämää emmekä niille mitään voi. Luulen, että näiden kirjojen kautta olen oppinut käsittelemään ahdistusta ja pelkoa paremmin. Ja vaikka tässäkin kirjassa moni menehtyy, en kokenut sitä ahdistavana tai liian surullisena. Näiden lasten ja nuorten hoitamisen eteen tehtiin todella paljon työtä ja heidän elämäänsä pyrittiin parantamaan kaikin mahdollisin (ja parhain) keinoin. Oli jokseenkin lohdullista huomata, että lapset eivät pelänneet kuolemaa tai olleet ahdistuneita kohtalostaan, vaan jatkoivat taistelua ja pystyivät käsittelemään sairauttaa, jopa paremmin kuin aikuiset.

Toinen kirja (tositapahtumiin perustuva sekin) käsitteli minulle jo jonkinlaiseksi pakkomielteeksi muodostunutta Pohjois-Koreaa. Olen lukenut eri loikkareiden kirjoittamia kirjoja jo useamman ja vaikka ne kaikki kertovat samat asiat, ovat ne kuitenkin aivan omanlaiset tarinat.

Hyeonse Leen ”Seitsemän nimen tyttö” on kertomus nuoresta tytöstä, joka kohtaloaan uhmaten päättään ylittää Pohjois-Korean ja Kiinan välisen rajan tavatakseen sukulaisiaan. Paluu suljettuun maahan ei onnistu, ja viaton vierailu sukulaisilla vuosien selviytymiskamppailuksi suuressa maassa, vailla yhtään luotettavaa ihmistä. Valehtelu, päättäväisyys ja oveluus ovat selviytymiskeinot karussa maailmassa. Kirja on karu kuvaus yhdestä maailman pahamaineisimmasta yhteiskunnasta sekä elämästä loikkarina.

Jouduin hieman pohtimaan mihin kohtaan kirjan lukuhaasteessa laittaisin, vai tuleeko siitä ns. ”plus-kirja”. Päädyin kuitenkin kuittaamaan kohdan 21. Sankaritarina. Lee pakeni Pohjois-Koreasta, selvisi vuosista Kiinassa salaten alkuperänsä, pääsi Etelä-Koreaan anomaan turvapaikkaa, sai sen, toi äitinsä ja veljensä Etelä-Koreaan sekä on puhunut useissa isoissa tilaisuuksissa ihmisoikeuksien puolesta. Ainakin minusta tässä on sankarallista toimintaa.

Laskujeni mukaan olen nyt kuitannut 36 kohtaa + pari plus-kirjaa. Missä vaiheessa sinä olet?

– Zaida