Moi!

Jo hiihtolomalla huomasin merkkejä lukuväsymyksestä, eikä se ole helpottanut vieläkään. Tästä johtuen en ole piinannut itseäni kirjoilla ja lukemisella, vaan tietoisesti ollut lukematta. Loman jälkeen olen käynyt kerran kirjastossa ja lukenut kaksi kirjaa. Ei lainkaan tapaistani, mutta pieni tauko on tehnyt hyvää.

Kohta 46. Osenialaisen kirjailijan kirjoittama kirja, tuotti minulle aluksi hieman päänvaivaa. En jaksanut googlettaa ja etsiä kirjailijoita, joten olin lykkäillyt tätä kohtaa jo monesti. Kirjastosta oli kuitenkin tarttunut matkaani Nick Caven ”Bunny Munron kuolema”, jonka kansikuva herätti mielenkiintoni. Ja onnekseni sain huomata, että Cave on australialainen kirjailija!

Kirja kertoo keski-ikäisestä raikuli-kauppamatkustajamiehestä, jonka elämä muuttuu täysin vaimon kuoltua. Bunnyn viinanhuuruiseen elämään hyppää mukaan tämän oma poika, joka lähtee mukaan kauppamatkoille. Kirjassa oli jotakin hauskaa ja ronskia, mutta tarina ei silti ollut minusta kovin mieleenpainuva.

Amy Chuan ”Tiikeriäidin taistelulaulu” herätti sisäisen lukutoukkani talvikoomasta. Hotkaisin kirjan siltä istumalta; aihe ja se, että kirja on tositarina, koukuttivat minut täysin. Kirja kertoo Amy Chuanin perheestä ja siitä, kuinka hän kasvatti tyttärensä määrätietoisesti ja kunnianhimoisesti kiinalaisen kasvatusmallin mukaan. Chuan sai huomata, että siirtolaisena Amerikassa kasvatusmenetelmissä on eroja, mutta päätti silti käyttää kovia otteita. Hänen tyttärensä eivät saaneet mm.

• käydä yökylässä
• katsoa televisiota
• kutsua kavereita kotiinsa
• valita itse harrastuksiaan
• tuoda kotiinsa kymppiä huonompia arvosanoja
• soittaa muita instrumentteja kuin pianoa tai viulua
• olla soittamatta pianoa tai viulua

Amy piti huolen siitä, että tytöt harjoittelivat päivisin jopa kuusikin tuntia soittamista. Hän ei kaihtanut keinoja, vaan kiristi, kritisoi ja uhkaili jotta saisi tytöt soittamaan ja kehittymään. Tytöt menestyivät ja olivat ilmiömäisiä, mutta näillä kasvatusmenetelmillä on myös seurauksensa, joita Amy ei osannut ennakoida.

Kirja oli hätkähdyttävän rehellinen kertomus. Se sai myös miettimään sekä omiani, että suomalaisia kasvatuskeinoja. Minua ei ole ikinä painostettu harrastusten suhteen ja itseasiassa olenkin suhteellisen vapaasti saanut harrastaa mitä haluan. Yläasteikäisenä aloitin salibandyn pelaamisen ja olinkin sillä tiettä kymmenen vuotta. Ikinä minua ei painostettu, pakotettu tai muutenkaan hoputettu harjoittelun suhteen ja se onkin varmasti osasyy siihen, että nautin harrastuksesta kovasti. Olen myös päättänyt (kuten varmasti ja onneksi varmasti moni muukin), että oma tyttäreni saa kokeilla erilaisia harrastuksia ja haluan kannustaa häntä erilaisten tekemisten pariin. En halua pakottaa häntä mihinkään ja jos jokin harrastus ei joskus yritysten jälkeen lähde käyntiin, niin se saa jäädä. Pääasia on, että nauttii harrastuksesta ja tekee sitä, mistä pitää.

Myönnän, että minua ihmetyttää vanhemmat, jotka räyhäävät kentän laidalla, arvostelevat kotona tai painostavat treenaamaan. Jos lapsi ei jaksa tai ei halua harrastaa, ei häntä tulisi tähän pakottaa. Tätä ei tule kuitenkaan tulkita niin, että esim. lapsi haluaa harrastaa jotakin kallista lajia ja kuukauden päästä lopettaa niin sen tulisi olla ok. Jo ennen kalliin harratuksen aloittamista tulisi lapsen kanssa keskutella siitä, onko hän valmis käyttämään aikaansa harrastukseen ja onko se varmasti juuri sitä, mitä hän varmasti haluaa tehdä. Monia harrastuksia pääsee myös kokeilemaan ilmaiseksi tutustumisen merkeissä.

Mutta palatakseni aiheeseen, kuittaan tällä kirjalla kohdan 15. Kirjassa harrastetaa tai se liittyy harrastukseen. Ja harrastuksesta puheenollen, tämä kirja kulki minun harrastuksessa mukana.

Kivaa sunnuntai-illan jatkoa!

– Zaida

P.S. Tekstiin sujahtikin vahingossa kannanotto kasvatusasioihin. Haluan korostaa, että olen sitä mieltä, että jokainen kasvattaa itse lapsensa parhaalla näkemällään tavalla, kunhan se pysyy lakien hyväksyminä ja järjen rajoissa.