Tällä viikolla kirjoittelin suomalaisen ystäväni kanssa kuulumisia pitkästä aikaa. Hän kysyi viestissään: ” Onko elämä nyt ah, niin auvoista kun mistä oot monta vuotta haaveillut?” Aloin miettimään tuota lausetta ja se pisti ensin naurattamaan ja sitten melkein itkettämään ja lopuksi tunteet oli kaikkea siltä väliltä. Olenko oikeasti elänyt Suomessa koko ajan odottaen jotain parempaa? Toinen ystäväni kerran sanoi, kun vielä asuin Rovaniemellä, että: ”En pystyin elään kun sä, odottaen koko ajan jotain, sulta jää elämä elämättä.” En nyt sanasta sanaan muista, mutta noin se suurin piirtein meni. Se on totta, elin muutaman vuoden Suomessa niin, että suuri kaipuu oli meren tälle puolelle, Englantiin.

Aloin miettimään koko elämääni viimevuosien osilta. Lähdin alun perin Englantiin opiskelemaan sillä mielellä, että oppisin englanninkielen paremmin. Tottakai tutkintokin oli päämääräni, mutta lähdin, koska tämä maa oli jotenkin todella vieras itselleni ja halusin lähteä kokeilemaan siipiäni täälläpäin ja nähdä onko tässä maassa mitään mikä oikeasti kiinnostaa. Olen aina pitänyt Amerikan englanninkielestä enemmän ja osasyy siihen on oma vaihto-oppilaskokemukseni siellä vuonna 2003-2004. Brittienglanti ei vaan koskaan oikein ole napannut ja koko maa jotenkin on mennyt ohitse. Olen selvästikin ihminen joka haluaa haasteita elämään, eikä ainoastaan työelämässä, vaan oikeastaan koko elämässä. On mielenkiintoista nähdä mihin kaikkeen sitä ihminen pystyy. En halua mitään tehdä itselleni helpoksi, se on kyllä huomattu. Englantiin lähtiessä en tuntenut ketään kunnolla, mutta pian sain muista suomalaisista hyviä ystäviä ja pian meistä muodostuikin suomiporukka, olimme aina yhdessä ja tutustuimme muihin ulkomaalaisiin ja ensimmäisenä vuotena en paljoakaan tutustunut maan omiin kansalaisiin tai koko kulttuuriin. Se tuntui niin vieraalta, että ei se oikein edes kiinnostanut (mikä näin jälkeenpäin ajateltuna tuntuu todella oudolta tietäen kuinka rikasta tämän maan kulttuuri ja historia on ja varsinkin kaupunkini, jossa asuin on Englannin vanhimpia kaupunkeja). Suomeen matkustin aina kun vain oli mahdollista ja Ryanairin lennoista tuli osa elämääni. Toisena vuotena oli kaupunki jo tutumpi ja sinne oli helpompi mennä ja ihan kivakin, varsinkin kun tiesi, että siellä oltaisiin vain muutama hassu kuukausi ennen vaihtoon lähtöä Espanjaan. Oli aikaa jäljellä enää kuukausi Englannissa kun tapasin nykyisen poikaystäväni. Ehdimme kuukauden päivät tapailla toisiamme ja rakastua, kunnes oli aika lähteä. Lähtöä edeltävät päivät olivatkin yllättäen vaikeita ja koko kaupunki tuntui paljon enemmän kodilta ja kaikki alkoi yllättäen kiinnostaa aivan erilailla. Siitä lähti sitten kaukosuhde joka monien mutkien kautta lopulta johti tieni takaisin tänne viime syksynä elämään ’elämää mitä niin kauan olin jo odottanut’.

Tätä miettiessäni tajusin, että niin se vain on ollut. Siitä päivästä lähtien, kun tapasin poikaystäväni, ei maailma ole ollut enää samanlainen. Ja ystäväni on ollut oikeassa siinä, että minä olen elänyt Suomessa koko ajan odottaen jotain, joka muuttaa kaiken. Minä yritin elää hetkessä ja yritin nauttia koko ajan siitä, mitä minulla oli, mutta se oli vaikeaa. Viimeiset kaksi vuotta Rovaniemellä olivat elämäni yhdet hienoimmat vuodet, sillä sain kokea Lapin yliopiston elämää ja tavata mitä ihanimpia ihmisiä, hiihtää joen jäällä auringon laskua ihaillen ,istua ystävieni kanssa lammen reunalla ja juoda skumppaa muovilaseista, lenkkeillä ympäri metsiä ja joen rantaa pakkasella, istua iltaa parvekkeella ja ihailla lapin yöttömiä kesäöitä, nähdä ja kokea luonnon ihmeitä ja tämä lista voisi jatkua loputtomiin. Elämä Lapissa oli mieletöntä, mutta samaan aikaan tunsin itseni todella yksinäiseksi. Ihmettelin usein sitä, kuinka yksinäinen olenkaan ja varmaan joku muukin taisi ihmetellä. Kaipuu kun oli koko ajan tänne Englantiin, koska täällä eli ihminen, jota en koskaan voinut unohtaa, ja joka oli vienyt sydämeni ajat sitten.

Nyt olen asunut tasan 5 kuukautta saman katon alla elämäni rakkauden kanssa ja tuntuu siltä kuin näin olisi aina ollut. Siksi ystäväni kommentti pistikin naurattamaan ensin, koska ajattelin että, humpuukia! En minä nyt niin hullu ole ollut, että olen vain TÄSTÄ unelmoinut. Tämähän on ihan tavallista elämää! Niin hassua kuin se onkin, niin tämä arki, tämä tavallinen elämäni täällä on juuri sitä, mitä olen aina odottanut ja josta olen haaveillut. Ensimmäistä kertaa elämässäni 27-vuotiaana minä asun avomieheni kanssa ja elän elämää jota todellakin olen odottanut kauan. Joten, kyllä ystäväni hyvä, tämä elämä on nyt juuri yhtä auvoista mistä olen monta vuotta haaveillut.

Ystäväni kanssa kirjoittelun jälkeen aloin tätä tosissani pohtimaan ja tajusin jotain aika tärkeää ja olennaista: mitä enemmän sitä matkustaa ympäri maailmaa; näkee ja kokee, tutustuu eri ihmisiin, kokee eri asioita ja asuu eri puolilla, sitä enemmän sitä kaipaa ja ikävöi eri ihmisiä ja paikkoja. Ei millään voi olla mahdollista olla kaikkien rakkaiden kanssa samassa paikassa ja samoissa maisemissa samaan aikaan. Se ei vaan ole mahdollista. Ehkä tulevaisuudessa teknologian avulla on siihenkin ongelmaan keksitty ratkaisu. Tässä elämässä kuitenkin on vain jossakin vaiheessa valittava se elämänpolku jota haluaa seurata ja mikä tuntuu siltä oikeammalta itselle.

Tämä teksti on omistettu kaikille rakkaille ihmisille jota kaipaan. Hyvää viikonloppua, nautitaan tästä hetkestä!