Nojautuneet puut

Kun olin saanut kuulla, että rakas miesystäväni on kuollut, oli tunteiden kirjo hyvin suuri. Käsitellään tässä julkaisussa niitä päällimmäisiä tunteita, joita tähän asti olen tuntenut. Olen ylipäätään prosessissani siinä vaiheessa, että olen myöntänyt tapahtuneen. Olen myöntänyt sen, että M on kuollut. En tule enää tuntemaan hänen huuliaan huulillani, en hänen lanteita lanteillani. En tule riitelemään enää koskaan hänen kanssaan nälkäkiukussa siitä minne mennään syömään, enkä saa enää pyytää anteeksi sovinnon eleenä. En voi enää kesken kokkailujen ”käydä vessassa” ja tulla pelkkä essu päälläni niin, että kokkaus unohtuu.En pääse koskemaan hänen hiuksiaan, kasvojaan, enkä hänen huuliaan (jotka olivat minusta aina miehelle hyvin punaiset). En tule enää ikinä heräämään hänen viereltään, enkä nukahtamaan kesken leffan kainaloon (tämä oli enemmän sääntö kuin poikkeus ja heräsin aina kun elokuva loppui). 

Onnettomuus on siis hyväksytty, enkä enää kiellä sitä. Mainittakoon tässä kohtaa blogiani, että jouduin turvautumaan terapiaan käsitelläkseni M:n kuolemaa. Olen ennen tätä tapahtumaa kokenut muitakin traumaattisia asioita elämässäni (joskin ne eivät nykyisin näy juurikaan elämässäni), joten terapia oli aika luontaista. Oli helppo puhua tunteiden kirjosta vento vieraalle, koska tunsin niin paljon. Kiinnostaisiko teitä muuten kuulla enemmänkin nöistä terapiahetkistä/opeista? 🙂

Tietenkin ensimmäinen päällisin tunne oli syvä järkytys. Tämä on ihan luonnollista; tuskin kukaan kuvittelee että oma nuori mieskaveri kuolee. Tai ehkä ottaa sen vaihtoehdon kyllä huomioon, muttei niinkään tosissaan, kuin esimerkiksi jos ikää olisi 60+. Kun henkilö menehtyy nuorena, on se aina tietyllä tavalla vaikeampaa käsitellä. Järkytyksen ja kieltämisen tunteiden jälkeen asia oli pikkuhiljaa pakko hyväksyä. Hautajaisissa istuessa sitä ymmärsi viimeistään, ettei M tule enää takaisin, enkä saa tuntea hänen ihoaan tai puhua hänelle enää koskaan niin, että hän on elävänä paikalla.

Seuraava selkeä tunnetilani oli viha. En ole koskaan tuntenut niin suurta vihaa. Tämä oli ihan erikoinen tunne minulle. Mainitsin aiemmin, että olen aiemminkin ollut traumaattisissa tilanteissa, mutta siitäkin huolimatta tämä viha, mitä M:n kuoleman jälkeen tunsin, oli aivan erilaista ja todella voimakasta. Niin voimakasta, että vihasin lentokoneita, vihaisin itsenäni – miksen ollut pitänyt häntä luonani onnettomuushetkellä – vaatinut viettämään aikaa kanssani, niin hän ei olisi ollut mukana onnettomuudessa. Sitten tunsin vihaa sitä lentokoneen lentäjää kohtaan, ja M:a itseään kohtaan – miksi hänen oli pitänyt lähteä ulkomaille tuntemattomalle alueelle huonolla säällä harrastelukoneella?

Viha oli tosi voimakasta. En ole koskaan tuntenut sellaista vihaa, joka saa aikaan minussa fyysisiäkin reaktioita, purin hampaita todella kovaa yhteen, hakkasin kämmentäni seinään (muka teki oloa paremmaksi), potkin käsillä ja jaloilla sängyssäni tyynyjä/peittoja. Laitoin jopa käsiäni nyrkkiin niin, että kynteni teki jäljet kämmeniini. Pyörin tuolloin oikeastaan todella suuressa vihan tunteessa ja siitä syystä varmaan sain töistäkin sairauslomaa… 

Vihan keskellä tunsin myös surua. Päivässä saattoi olla niin näitä ”vihakohtauksia” kuin lohdutonta suruakin. Kirjaimellisesti en nukkunut ainakaan viikkoon ollenkaan, koska joko tunsin niin suurta vihaa, etten voinut nukkua. Tai sitten tunsin niin suurta surua, etten voinut kuin itkeä. Itkin paljon. Suru oli niin suuri.

Se, että henkilö kuolee lopullisesti ja parisuhde jää, on aivan eri tunne, kuin tavallisessa pariskuntien erossa. Olen jokaisessa elämäni erossa itkenyt. Enemmän tai vähemmän, mutta jokaisen kohdalla olen itkenyt ja elämä on hetkellisesti ”pysähtynyt”. Yhtä poikkeusta lukuunottamatta (ensimmäinen seurustelusuhteeni) olen M:a aiemmassa suhdehistoriassani aina ollut se, kenet jätetään. Olen siis jokaisessa ”oikeassa erossani” ollut se, kenet jätetään; en ole ollut tarpeeksi sitä tai tätä, joku ei ole ollut valmis sitoutumaan, välimatka on ollut liian pitkä, joku jopa jättänyt tekstiviestillä.. Mutta niitä ei voi mitenkään verrata tähän. M omalla tavallaan jätti minut kuolemalla, mutta aiemmat erot ovat olleet aivan erilaisia koska kyseiset henkilöt ovat edelleen elossa ja halunneet eroon vain minusta. M kuoli ja olen 99,9 % varma, että hän ei olisi jättänyt minua. Ainakaan kuolemansa hetkellä, tulevastahan vuosien päähän ei tiedä -emmekä saa koskaan tietää. Ainakin minä olin todella rakastunut häneen.

Ja kun puhun rakastumisesta…. Varoitus! Nyt tulee syvällisempää. Olen kyllä aiemmissa seurustelusuhteissa rakastanut kumppaniani (tai ainakin ollut syvästi ihastunut), mutta en ole koskaan tuntenut samoin, mitä tunsin M:n kanssa. Voin ainoastaan M:n kanssa, että olin rakastunut. Rakastaminen ja rakastuminen on mielestäni eri asioita, koska ystäviä ja perhellä rakastetaan, mutta rakastuminen on jotain aivan muuta.. Ainakin M:n kanssa kokemani pohjalta.

M oli siitä erilainen, että hän osasi pitää minut lähellään, mutta myös tarpeeksi kaukana. Olen ainoa lapsi ja introvertti, joten mies joka on lentokapteeni ja puolet viikosta pois kotoa, on minulaiselleni unelma. Yhteinen aika oli.. No, intiimiä. Meillä oli syvällisiä keskuteluja ja rakastelimme paljon, kun olimme yhdessä. Sekin tuntui niin erilaiselle, kun siinä oli tunnetta. Aiempien traumojeni vuoksi seksi ei ole minulle ollut mikään itsestäänselvyys, mutta normaali panot eivät tunnu miltään, kun mietin yhteisiä öitä M:n kanssa.

Vihan jälkeen on tullut kaipuu. Kaipaan häntä. Minulla on ikävä. Ikävöin häntä joka päivä. Ystäväni sanoo, että olen nuori ja pitää mennä eteenpäin. Se on ihan totta, tiedän itsekin. Mutta sitä en tiedä, löydänkö enää koskaan sellaista sielunkumppania, kuin M oli. Mainitsin aiemmin, että olen vanhempieni ainoa lapsi -niin oli M:kin. Eihän se ole mikään yksistään yhdistävä asia, mutta uskallan väittää, että sen pohjalta meillä oli paljon yhteistä ja molemmat meistä arvosti sitä, että olimme kumpikin itsenäisiä.

Jos kuvailisin kumpaakin. Meitä oli kaksi puuta: itsenäistä ja melko vahvaa yksin. Kumpikin pärjäsi hyvin itsekseen. Kuitenkin kallistuimme ja nojauduimme toisiimme, kaksi vierekkäistä puuta. Kun kaksi puuta nojaa toisiinsa, siitä tulee aika dynaaminen kaksikko. Nojatessamme toisiimme, tuimme toinen toisiamme. 

Toinen puu hävisi, ja nyt se puu, joka nojasi toiseen, yrittää jälleen päästä pystyyn.