Suruvalitteluista

Sain yhteen postauksistani hyvän kysymyksen liittyen siihen, miten voisi lähestyä tai mitä voisi sanoa rakkaansa tai läheisensä menettäneelle ihmiselle (kiitos siitä).

Kysymys meni suorana lainauksena näin: ”Minua kiinnostaisi tietää enemmän aiheesta, mitä jo sivusit; mitä suurta surua läpikäyvälle ihmiselle kannattaa sanoa, vai onko edes tarpeen yrittää sanoin kertoa että haluaisi auttaa ja lohduttaa? Tuntuvatko kaikki sanonnat ontoilta ja jopa ärsyttäviltä?” Tämän viestin kirjoitti nimimerkki nalan.

Lähdetään purkamaan tätä kysymystä siitä, että onko tarpeen yrittää sanoin kertoa, että haluaisi auttaa ja lohduttaa. Mielestäni on. 

Minulle ainakin ne ystävät ja läheiset, jotka ovat sanoneet minulle, että jos tarvitsen jotain, vaikka vaan jutellakseni, he ovat siinä. Kuuntelemassa. Se tieto sillä hetkellä on jo itsessään todella lohdullinen, että jos haluan jutella, he kuuntelevat. Välttämättä en kaikille edes kerro mielentilastani sen kummemmin, vaan tieto siitä, että voisin kertoa ajatuksiani ja tunteitani tälle ihmiselle, tuntuu jo siltä, ”etten ole yksin”. Siksi se tuntuu lohdulliselta ja on tarpeen surun keskellä, ainakin minusta. Kun he sanovat niin, minua itkettää lähes aina, mutta se on samalla lohdullinen tieto. He ovat siinä todella.

Tässä kuitenkin on raja sellaisten ihmisten kanssa ”jotka alkavat liikaa höösaamaan”. Siinä on hiuksen hieno raja oikeastaan. Tavallaan pitää olla läsnä, mutta antaa surevalle itselleen myös aika paljon aikaa. Ainakin jos sureva henkilö on tällainen kuin minä -hyvin introvertti.

Minusta sitten taas ne ihmiset, jotka eivät kuulu lähipiiriini tai arkielämään, on heidän korrektia sanoa vain osanotot tai että he ovat pahoillaan. Tai sitten ovat neutraaleja, eivätkä sano mitään. Se on täysin ok, jos eivät tunne minua enkä puolitutuilta kaipaakkaan minkäänlaista osanottoa. En todennäköisesti itsekkään hyvänpäivän tutulle sanoisi mitään – ehkä katsoisin empaattisesti.

Mitä sitten surua käyvälle ihmiselle kannattaa sanoa? Ainakin oman mietinnän jälkeen läheisten kannattaa, itseäni toistaakseni, sanoa että ovat siinä läsnä, jos sureva henkilö tarvitsee jotain -ihan vaikka seuraa ilman mitään juttelua. Vaikka hiljaa istuttaisiin, mutta he ovat silloin siinä. Se tuntuu tärkeältä myös surun keskellä, jos ei jaksa puhua. Tai sitten seuraa jossa saa nimenomaan purkaa tunteitaan ja ajatuksiaan, koska sellaisiakin hetkiä alkujärkytyksen jälkeen tulee lopulta.

Luulen, että myöhemmin tulen kaipaamaan myös seuraa, joka ei muistuta ollenkaan surusta -edes puhu siitä. Sellainen seura, joka ei viittaa mitenkään menetykseen, vaan voidaan tehdä asioita ”kuten normaalisti”. Mutta luulen, että toistaiseksi en ole ollut edes kovin valmis sellaiseen seuraan. Kuten sanottu, se tulee joskus myöhemmin – ja toivon että sellaista seuraa löytyy sitten kun sen aika on. 

Suru on ainakin minun kohdalla ollut niin suuri, että juuri läheisten sanat ja lähellä olo ovat olleet iso tuki. Erityisesti omien vanhempieni, koska minulla on heihin läheiset välit ja he tuntevat minut niin hyvin ja samalla he itsekin ovat surullisia M:n vuoksi. Koskettihan se myös heitä. Kun nyt kirjoitan tätä tekstiä, on minulla pala kurkussa siitä, miten varmasti ystäväni ja läheiseni ovat saaneet osansa tästä surusta kauttani.

Entä ärsyttääkö sitten ihmisten suruvalittelut tai tuntuvatko ontoilta? Aluksi suruvalitteluja ja lohdutuksia oli vaikea kuunnella, kun ei vielä itsekkään myöntänyt että M on mennyt pois. Se tuntui jopa oudolle, koska jokin osa minussa ei ollut hyväksynyt sitä että M on tosiaan kuollut. Vasta 4 päivää ennen tietoa kuolemasta hän oli aamulla lähtenyt luotani elävänä. Hän oli lähdössä Etelä-Suomeen, koska lentokoneet pääasiassa lähtevät Helsinki-Vantaalta. Suutelimme pitkään eteisessäni, koska eron hetki oli aina vaikea. Se vaikeni aina, mitä pidempään olimme olleet yhdessä. Olimme heränneet sinä aamuna aikaisemmin kuin olisi tarvinnut, että ehdimme harrastaa seksiä vielä kerran, ennen kuin hänen piti lähteä lentokentälle täällä paikkakunnallani ja 45 minuutin päästä siitä minun omiin töihini (näkisimme seruaavaksi vasta viikon päästä). Kävimme yhdessä suihkussa, kuten meillä tällaisina aamuina oli tapana. Keitin meille kahvia ja teimme aamupalaa. Minä leikkasin kurkkuja siivuiksi ja hän teki oman maitorahka-pähkinä/siemen -sekoituksensa. Niitä pähkinöitä ja siemeniä on muuten vieläkin keittiökaapeissani.

Oli vaikea uskoa, että hän ei oikeasti tule luokseni viikon päästä. Kuten aiemmin on tullut ilmi, elimme suuren osan etäsuhteessa. M omisti kyllä asunnot, johon hän pystyi itse mennä milloin vain (eli ei vuokralaisia) sekä minun paikkakunnallani, että lähellä Helsinki-Vantaata. Muistan, kuinka olin jo tietoinen, että M on kuollut, ja oli päivä, kun olimme sopineet tapaavamme seuraavan kerran. Odotin koko päivän. Tiesin, ettei hän voi tulla, mutta odotin silti koko päivän. Iltaa kohti menin vainoharhaiseksi, että hän antaisi jonkin merkin. Odotin ”merkkiä tuonelan takaa”. Näin hänestä kyllä unen, kun viimein sain hetkeksi unta, että hän laskeutui suoraan kasvojeni yläpuolelle kun olin selin makuulla ja sanoi ”Ei ole mitään hätää, kaikki on hyvin”. 

Alkaa taas itkettää, kun ajattelen tuota unta. Tieteeseen uskovana ihmisenä uskon, että se oli alitajuntani, joka näytti minulle mitä halusin nähdä. Mutta oma hengellinen puoleni sanoo, että se oli M, joka tuli sanomaan minulle unessani tämän -jostain tuolta. Mitä te ajattelette tällaisesta? Uskotteko että tuon puoleisesta ”voi tulla merkkejä”, vai oletteko aivan tieteen kannalla ja ei voi?

Jatketaan sitten vielä tuolla kysymyksellä siitä, että tuntuvatko suruvalittelut ontoilta tai ärsyttäviltä? Ontoilta suurin osa varmasti kyllä, mutta mikään läheiseni sanoma ei ole minua huomattavasti ainakaan ärsyttänyt. Sellaisten ihmisten, jotka eivät kuulu lähipiiriin, ja surun keskellä ovat olleet ”liian tunkeilevia” on toki ärsyttänyt, mutta olen niistä tilanteista itse hakeutunut aika nopeasti myös pois. 

Ontoilta nämä tuntuvat siksi, etten ole ollenkaan varma, että pystyykö kukaan oikeasti käsittämään, miltä minusta on tuntunut ja edelleen tuntuu. On tuntunut, että minulla on kyllä läheisiä ympärilläni, muttei kukaan täysin ymmärrä. Kun kukaan taas ei ole täysin ymmärtänyt, olen kaivannut M:n vierelleni (koska hän olisi ymmärtänyt…), mutta sitten tajunnut, että eihän hän siinä mielessä tule enää koskaan ymmärtämään minua.

Toivottavasti tämä selvensi hieman ajatuksiani tästä. Tätä tekstiä oli vaikea tehdä. Ehkä tänään on huono päivä, en tiedä miksi näin itkettää. Seuraavassa tekstissäni aion pureutua siihen, kun henkilö menehtyy ja kuinka hänelle alkaa puhumaan. Tiedän, kuulostaa sekopäiselle ”puhua kuolleelle”, mutta se on terapeuttini mukaan ainakin täysin normaali osa suruprosessia.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *