Ladataan...
Viinin voimalla

Eli asiaa pierusta.

Parisuhde voi hyvin ja elämä on vaaleanpunaista ällösöpöilyä ja siirapissa lillumista. Paitsi öisin. Silloin nimittäin pidätän pierua ja valvon - tai hävyttömästi paukuttelen unissani.

Olemme mieheni kanssa luonnollisesti kaikissa (muissa) tilanteissa, mutta kumpikaan ei ole päästänyt ilmaa toisen läsnäollessa - tarkoituksellisesti. Olemme tehneet monen päivän reissuja jossa olemme olleet toistemme seurassa jatkuvasti. Kyllä minä arvaan mitä mies siellä vessassa tekee jos aamukahvikin jää vaiheeseen. Ja sama toisinpäin. Eräälläkin viinintäyteisellä reissullamme ramppasin kylppärissä maha sekaisin ainakin neljä kertaa ennen puolta päivää. En niinkään analysoinut mitä sinne menen tekemään, mutta kyllähän sen tyhmempikin tajuaa. Viimeistään hajusta - jota toki yritin epätoivoisesti peitellä.

Tavallaan tilanne on hyvä. En haluakaan tietää miehen kakan koostumusta, oliko se tiukalla vai löysällä tai saada pierua suoraan naamalle. Eksäni nimittäin jakoi kaikki edellämainitut tiedot. Myös "Nyt meen paskalle". Lopulta aloinkin nähdä tyypin vain kävelevänä kakkapökäleenä. Se siitä erotiikasta ja viehtymyksestä.

Kuitenkin joku kainous tässä vielä on. Itsellä maha turpoaa iltaa kohden, ja viimeistään makuulle mennessä kaasu pyrkii ulos. En sitä kuitenkaan kehtaa päästää, jos kerta toinen on kyljessä kiinni. En varsinaisesti itsekään haluaisi maata samassä sängyssä joka tärisee toisen kaasujen voimasta. Haluan kunnioittaa toista, joten en siis jätä jarrujälkiä pönttöön tai päästele kaasuja toisen ollessa samassa tilassa kanssani. Tämä paukun pidätys tietysti johtaa siihen, että nukkuessa oletettavasti kaikki paha ilma tärisee pihalle. Pari kertaa olen jopa herännyt omaan fanfaariini. Voi elämä kuinka noloa! Koitapa siinä leikkiä nukkuvaa kun toinenkin on varmaan herännyt kovaan ääneen. Eei tässä mitään tapahtunut eiiii....

Haluaisin vielä päästä tästä nolostelusta, mutta silti pitää vessa-asiat vessassa. Tai tietysti saada paremman vatsan joka ei reagoi kaikkeen - osaan kyllä välttää pahimmat ruoka-aineet, mutta päivästä ja tiukoista housuista riippuen ihan normaalitkin asiat tekevät vatsastani kaasukammion. Minä en halua parisuhteestani sitä, että maataan peiton alla pieremässä ja kirjoitetaan siitä vielä facebookiinkin (tosi tarina).

 

Ladataan...
Viinin voimalla

Mies on se kenen kanssa haluan elää lopun elämää. Tämä on ollut selvää minulle jo monta kuukautta, ja miehelle myös. Taannoin käytiinkin keskustelu yhteisestä tulevaisuudesta ja mitä se mahdollisesti pitäisi sisällään ja omat aavistukseni saivatkin vahvistuksen: mies ei halua naimisiin, eikä lapsia. Vastaus ei tullut yllätyksenä, mutta silti huomasin olevani hieman pettynyt. Nyt koitankin ymmärtää itseäni ja saada selville miksi.

En ole koskaan ollut "haluan naimisiin"-tyyppiä. Olen halunnut ihmisen, joka rakastaa minua ja haluaa olla kanssani hautaan saakka. Nyt olen sellaisen kohdannut, mutta sitten kun tyyppi sanoo, että ei tule kosimaan minua, (mutta lupaa olla kanssani aina), olen silti naama vähän mutkalla. Mitä vittua nainen?! En ole uskonnollinen ja siksi haluaisin naimisiin. En ole haaveillut prinsessamekoista ja isoista häistä (tai edes pienistä) - en ole huomion keskipisteenä viihtyvää sorttia. (Okei, upeista sormuksista mä olen haaveillut.) En usko(nut) pitkiin parisuhteisiin, saati avioliittoon. Mutta silti kun sanotaan että hei ei tuu tapahtuun, niin sitten alkaakin kiinnostaa?!

No entäs sitten ne lapset? Mä en juurikaan välitä niistä. Olen ollut sitä mieltä että musta tuskin tulisi mikään pullantuoksuinen ihanuus, lähellekään mitään hyvää äitiä. Mä en edes ole halunnut lapsia. Mulla on ollut ajatus, olo, että tuskin edes tulen saamaan lapsia tiettyjen terveydellisten seikkojen vuoksi. Tai että se ainakin olisi haastavaa. Olen ollut sitä mieltä, että en halua runnella ruumistani raskauden vuoksi. Herranjestas kun nytkin sopusuhtaisena pysyminen on haastavaa. Lisäksi ajatus siitä, että sisälläni kasvaisi jokin, on kammottava. Ja rahatilanne ja oman talouden hallinta: fiasko. Ironista, että edellisestä poikaystäväni erottaessa saatesanat olivat kutakuinkin ne, että herra X haluaa minulle mahdollisuuden saavuttaa yllämainitut jonkun toisen kanssa. Tällä kertaa tilanne on se, että tiedän haluavani olla tämän ihmisen kanssa. Se että poikaystäväni ei halua naimisiin tai lapsia, ei ole niin iso asia että sanoisin heipat ja etsisin uuden. Koska tiedän myös sen, että siinä voisi mennä vaikka 10 vuotta (tai ikuisuus!), jolloin etenkin lapsiasia olisi jo iän puolesta poissuljettu.

Olen aina toivonut, että joku päättäisi tällaiset asiat puolestani. Ja nyt kun niin tapahtuu, niin silti harmittaa. Vaikka olin ajatellut, että näin se tämän ihmisen kanssa menee, tuntuu se silti yllättävän pahalta kuulla ääneen sanottuna.

Harmittaako mua eniten se menetys, että nämä asiat on ennen olleet hypoteettisesti mahdollisia "sitten joskus kun"?

 

 

 

Ladataan...
Viinin voimalla

Kyllä. Niin siinä kävi, että blogi kuivui kasaan seurustelun alettua.

Elämäni on tällä hetkellä kovin vaaleanpunaista ja höttöistä ja ihanaa ja ällöttävää rakkauden ilotulitusta. Mies on minulle täydellinen. Alun epävarmuudet ja paniikit sinkkuelämästä luopumisesta ja oman tilan pienenemisestä on suurimmaksi osaksi ohitettu. En siltikään miellä itseäni seurustelevaksi, vaikka melkoisen vakaasti uskon, että tämän miehen kanssa tulen viettämään loppuelämäni. Identiteettini on silti jossain määrin sinkkumainen johtuen pitkästä yksinolostani. Vähän sama, kuin olisi aina ollut blondi, mutta värjäisikin tukan mustaksi. Ei sitä heti miellä itseään tummaveriköksi.

Muistutus sinkkuelämästäni piippasi puhelimeeni tässä eräänä päivänä. Hauskuuttajamies se siinä otti yhteyttä. Olin juuri Poikaystävän seurassa, joten en lukenut viestiä, mutta jäädyin hetkeksi, kun näin keneltä viesti oli. Hauskuuttajamiehestä olen kuullut viimeksi alkuvuonna, ja fyysisesti olen hänet nähnyt viime joulukuussa. Hän on viimeisin epäonnistunut tapailuni, jonka uskoin johtavan johonkin enempään. (Ja jonka ansiosta lähdin parantamaan haavoittunutta sydäntäni nykyisen Poikaystäväni kanssa kahville, ihan vain saadakseni ajatukset muualle. Että kiitos tästä!)

Ja mitähän sillä hauskuuttajamiehellä oli asiaa?

"Mä ajattelen sua vieläkin"

Selvä. Kiitos tästä tiedosta. Siinähän ajattelet.

Ihan että melkein vuoden verran olet ajatellut ja nyt sitten otit yhteyttä. Juupajuu. En voi kieltää, etteikö viesti saanut minua tuntemaan itseäni voittajaksi. Sanat olivat voitelua sielulleni. En ollutkaan paska, mitäänsanomaton ihminen, jonka voi vaan kylmästi feidata ja jättää vastaamatta viesteihin. En kuvitellutkaan kaikkea välillämme olevaa vain omasta päästäni. Minä jäin miehen muistiin, jotenkin niin, että nyt edes koittaa heittää verkon vesille ja tunnustella maaperää.

Oikeasti kyllä vähän luulen, että hauskuuttajamiehellä on joku säätö mennyt poikki, ja nyt kaivaa kaikki vanhat yhteystiedot josko jostain löytyisi laastaria. Kylmästi poistin avatun viestin. Mistään hinnasta en lähtisi pilaamaan nykyistä onneani moisen tuuliviirin vuoksi.

Vaikka viesti on poistettu, palasivat muistot treffeistämme useamman päivän ajaksi. Kyllä. Meillä oli hauskaa. Sitä ei käy kieltäminen. Kyllä, miehessä oli paljon hyviä asioita (muunmuassa jättimäinen penis, huumorintaju), mutta jälkeen päin on paljon helpompi nähdä myös ne asiat jotka huumassa jäivät vähemmälle huomiolle (esileikin puute, ammatti joka vaatii paljon matkustelua, erilaisten päihteiden ihannointi.)

Kaikki tämä sai minut arvostamaan Poikaystävääni entistä enemmän. Hän on läsnä, ja jos ei ole, hän laittaa viestiä ja kertoo kuinka tärkeä ja ihana olen ja kuinka paljon hänelle merkitsen. Hän huolehtii myös minun tulemisestani. Hän on oluen ystävä ja tietää että minä puolestani käyn viinin voimalla.

 

Pages