Syväporaa ja käännä nupit kaakkoon
Toisinaan on sukellettava syvälle ja mentävä äärirajoille oman itsetuntemuksensa kanssa. Niin syvälle, että heikompia hirvittää, ja osa porukasta kääntyy jo puolivälissä pois. Minä en kuulu niihin tyyppeihin jotka jättävät matkan kesken. Päinvastoin, olen saanut kuulla moneltakin taholta, että ”älä kaiva enempää, joskus on osattava lopettaa, ja sekoaahan siinä jos liikaa analysoi”.
Voipi olla niin, että sekoaa, tai olen seonnutkin välillä. Olen myös tiedostanut sen, että mikä pätee muihin ei välttämättä ole minun juttuni.
Intuitio on ohjannut
Olen oppinut luottamaan vaistooni, intuitioon ja oppinut myös toimimaan sen mukaisesti. Koen olevani oikealla tiellä, kun kehoni ja mieleni toimivat yhteen. On hyvä olla. Jos toimin itseäni kohtaan väärin tuntuu jossakin kohtaa kehoa epämääräinen möykky, ja olo on harmaa tai tummansininen. Ne kaksi väriä eivät ole minun juttuni, paitsi jos sukellan todella syvälle mielenmaisemani syövereihin, ja kaivan pohjaakin syvemmälle löytääkseni vastauksia kysymyksiini. Yleensä se yksi kysymys on suurin. MIKSI?
Miksi minusta tuntuu tältä? Miksi joku käyttäytyi kuten käyttäytyi? Miksi sanoin näin, kun tarkoitin noin? Miksi synnyin? Miksi valitsin niin, olisiko pitänyt valita näin?Yms. Loputtomasti kysymyksiä joihin olen alkanut saada vastauksia ajan kanssa. Osaan en täysin vieläkään.
Itseironia on tapa selvitä
Eli matka jatkuu, ja määränpää on ties missä. Ehkä suon pohjalla, minne viisikymppinen kehäraakki kuuluu. Olenhan nykyisin syrjäytynyt yhteiskunnan hylkiö, köyhä, yksinhuoltaja, toisten elätti ja luuseri, joka erosi, jätti miehensä, otti lapsensa ja säntäsi unelmansa perään. Ammatti kirjoittajana.
Unelma ei kuitenkaan toteutunut siten kuten piti, vain osittain. Koulut tuli käytyä ja paperit saatua, vahvuudet löydettyä, mutta ammatti ei irronnut. Burnout sen sijaan tuli, toipuminen vei aikaa, ja lastenkin asioissa on ollut hoitamista. Vahingoniloa on ollut aistittavissa. Selkään puukottajia sekä seläntakana naurajia on ollut ja on pilvin pimein, varmasti myös vihamiehiä, toisinajattelijoita. Hullu narttu sai ansionsa mukaan, mitäs valitsi väärin, olisi pysynyt suutari lestissään. No, enpähän pysynyt. Otin sen mitä tarvitsin, tilaa itselleni. Ja vaikka kyseenalaistin matkan varrella myös itseni, olen sitä mieltä, että tekisin saman uudestaan.
Kotihiiren elämän sisältö on monimediaa ja ystävien tapaamista
Nyt sitä tilaa on enemmän kuin laki sallii. Eikä minun toiveestani tai tahdostani. Koska tilaa on kehitän ammattitaitoani pienin askelin, niillä resursseilla mitä minulla on teknisestikin käytössäni. Täytän siis päiväni kirjoittamalla, kuvaamalla, editoimalla, tubettamalla, blogaamalla, ja ihan vain arjen haasteilla.
Revin huumorin itsestäni, olenhan nykyisin enemmän viisikymppinen mummoutunut tyyppi kuin hoikkavartinen sporttimimmi. Sielunmaisemani on kuin ikinuoren kolmikymppisen, mutta ulkonäkö muistuttaa lähinnä köyhäintalon satavuotiasta asukkia 1800-luvulta lakanakoltun alla. Elivätköhän ne ihmisparat edes siihen aikaan niinkään vanhoiksi. Mutta tiedätte mitä tarkoitan, jos olette joskus kokeneet villasukkatunteen ja mummonne.
Onneksi nykyään villaneuleisssa oleminen on muotia ja langoissakin väriä. Minä en ole käsityöihminen, sukuni muut naiset ovat ja ovat olleet. Kun taitoja jaettiin jäi minulle taito aiheuttaa harmia kaikille. Milloin äänellä, milloin käytöksellä, milloin kynällä. Ja sitä taitoa käytän edelleen. Noloja tilanteita kavereille. Mutta onpahan ihmisillä puhuttavaa. Täytyy olla meitä puheenaiheiden aiheuttajia, ja naurun aiheita joille virnistellä.
Älkää huoliko, ei minua harmita. Aloitin nimittäin juuri Narsistien uhrien tuki ry:ssä ohjaajana, ja tiedän myös koulukiusaamisesta paljon. Minua on huumorinvarjolla kaltoin kohdeltu vuosikymmeniä, mutta lähdin siitä yhteisöstä pois, ja otin välimatkaa myös muihin kaltaisiin. Osaan itseironiaa itseäni kohtaan, se ei kuitenkaan ole koko totuus.
Sillä totuus ironian takana: Aikuisten oikeasti minulla menee aivan hyvin, en ole vihainen, katkeroitunut tai muutenkaan kovin pessimistinen tyyppi. Olen vetäytynyt sekä tietoisesti, että omaehtoisesti sosiaalisista kuvioista silloin, kun on siltä tuntunut. Ihan senkin vuoksi, että eteen on tullut tilanteita jolloin valintoja on joutunut tekemään. Perhe on mennyt edelle, ja ajatuksillekin olen tarvinnut tilaa. Kun haasteita on ollut, on ollut myös ystäviä ja muita kanssakulkijoita tukemassa.
Oman jaksamisen kannalta on täytynyt karsia pois ihmissuhteita jotka eivät enää vastaa tarkoitustaan. Ja entisen elämän ihmiset ovat yhä puheväleissä kanssani, teemme myös exän kanssa yhteistyötä lasten sitä tarvitessa.
Irtiottoja tarvitaan jotta näkee lähelle, ja uusi marssijärjestys ihmissuhteille syntyy. Aikuiseksi kasvamiseen vaaditaan kokonaisvaltaista ymmärtämistä ja pitkää henkisen kasvun polkua. Minulla se viimeisin rutistus kesti 10v. Ja matka jatkuu.
Tsekkaa joskus myös tubettamistani. Löydät youtubesta nimellä Citymamma.