Kiljusen herrasväki kauppareissulla
Minulla on unelma. Viininpunainen lierihattu. Sellainen 20-lukua oleva, tai voisihan se olla 50-lukuakin. Lontoota tai pariisia. Mutta siihen tarvitaan sivistävää käytöstä ja sitä minulla ei taida vielä tarpeeksi olla. Vai mitä olet mieltä?
Nolo mutsi kailottaa
Tiedättekö sen tunteen, kun voisi purra kielensä poikki, ettei puhuisi enempää. Minä tiedän, mutta en juuri välitä siitä enää. Pahaksi onneksi jälkipolveni välittää, ja heidän vuokseen joudun yhä käyttäytymään kuten aikuisen kuuluu. Niin kävi eilen.
Minulla oli tulenpalava kiire paikasta A paikkaan B, C ja D. Aikataulu oli tiukka sännätä lännestä itään ja takaisin, ja vielä keskelle ydintä. Siinä välissä kauppaan, puhelu junioreille ja hätäinen ostosseikkailu Lidlin ihmeellisessä hallissa.
Tora alkoi siitä, kun sanailtiin ostetaanko synttäribileisiin kaikki nyt vai ensi viikolla. Olin varautunut ostamaan kaiken heti, tässä ja nyt, koska reppuun mahtuisi kyllä. Nuoriso taas oli sitä mieltä, että epäreilua, kun kantajiksi joutuvat he, ja minä paahdan muihin rientoihin. Ymmärrettävää, muuta joskus näinkin päin.
Vertailimme hintoja, valitsimme keksejä ja ruokaakin piti välillä kipaista hakemaan korin pohjalle. Erimielisyyttä syntyi laaduista ja valinnoista. Kuopuksen mielestä tiesin muka liikaa hänen kavereiden makumieltymyksistä, eli en siis yhtään, ja valitsin väärin kaiken aikaa. Keskimmäisellä pojalla oli vain nälkä. Yhdellä sun toisella meistä oli nälkä, ja rakkovikaisena minulla oli muitakin tarpeita. Äänensävy alkoi muistuttaa enemmän ruusun piikkiä kuin tuoksuvaa kukannuppua.
Sivusilmällä huomioin muiden asiakkaiden silmäykset seuruettamme kohden. Katseissa oli sekä myötätuntoa, myötähäpeää, että ymmärrystä. Kukaan ei kuitenkaan tuominnut, sanonut mitään. Valittelin rahapussin köykäisyyttä, kun ensi viikollakin pitäisi elää. Enkä minä osannut edes hävetä keskinäistä sanailuamme tai mitä suustani päästin. Olisi kenties pitänyt.
Köyhyyskö tappoi tunteet ja hyvät tavat
Keskimmäinen pojistani totesi, että on se hyvä että asumme jo valmiiksi huonomaineisella alueella niin emme pahemmin herätä huomiota, kuin jos asuisimme kermaperseiden keskellä ja köyhäilisimme siellä. Kuopus taas tiuskaisi, ettei kanssani voinut kulkea missään, koska puhuin niin äänekkäästi. Näin kassajonossa olevan naisen katseen. Häkeltynyt, voisin kuvailla sitä. Ei sanonut kaverilleen mitään, pisteet siitä.
Muistin siinä kohtaa avioliiton aikaiset retket koko perheen voimin, kun sekoilimme lomareissuilla etsien oikeaa suuntaa. Kiljusen herrasväkeä muistutimme silloinkin, ja meitä oli silloin kuusi, nyt olimme kolmisin.
Minäkö roisi ja rääväsuu
Illan viimeisessä kokoontumisessa missä joukko ihmisiä keskusteli kipeistäkin henkilökohtaisista asioista mietin nykyistä minäkuvaani. Puhuinko liikaa, olinko liian äänekäs, olinko kaikkitietävä ja nolo mutsi? Kuuluiko minun ollakin? Vai olinko muuttunut ihmisenä niin paljon, tai niin kylmäksi, etten enää välittänyt toisten tunteista?
Olinko niin säröillä yhä, että annoin heijastuman huonosta roolimallista näkyä ympäristööni? Olinko lakannut vain välittämästä? Vai sattuiko vain olemaan vain niin hemmetin kiire, nälkä, pissihätä ja menopaussioireyhtymä, ettei vaan ehtinyt ajatella missä oli, ja miten ääneen ajatuksiaan puhui.
Pikkalapsiaikaan kärsin huonosta omastatunnosta lähes kaikesta, tänä päivänä taidan vain olla liiankin realisti kaiken suhteen. En hyväksy kaikkea, en myöskään käyttäydy hyväksyttävästi aina itsekään. Aitous näkyy, jos ei vastapuoli sitä hyväksy, niin se ota tai jätä periaate toimii hyvin.
Aikaa ei kannata tuhlata turhaan. Ei enää. Saat olla eri mieltä. Minäkin saatan muuttaa vielä mieleni.
Ja viininpunainen lierihattuni on ja pysyy vielä unelmapilvessä.