Piinaviikot ovat ohitse.

Tapasin tänään lääkärin, ja sain vastauksia. Ahdistus iski samantien – olin kai kovinkin menestyksekkäästi siirtänyt tai jollain tavalla blokannut tunteitani ja pelkojani, kiitos väkisin tehdyn kiireeni.

Uutiset olivat hyviä, niin hyviä kuin tässä tilanteessa ne voivat olla. Leikkauksessa poistettiin kainalorasvan mukana 19 imusolmuketta, joista (kuitenkin vain!) kolme (mutta siis enemmän kuin oletin!) oli saastuneita syövästä. Viipalekuva oli puhdas, paitsi että kainaloon oli kuitenkin jäänyt jotain (ilmeisesti suurentunut imurauhanen, jonka epäillään sisältävän syöpää) ja toiseen munasarjaan oli puolessa vuodessa kasvanut parisenttinen kysta. Kainalo ultrataan vielä ja tsekataan mikä siellä vielä vaanii. Hoitona tulee olemaan neljä kuuria Taxotere-nimistä sytostaattia, joka annetaan kolmen viikon välein jos vain valkosolujen määrä sen sallii. Sen jälkeen leikatun puolen solisluun ja kainalon tienoo sädehoidetaan, 20 tai 25 kertaa. Näiden jälkeen meikän hormonitoiminta lopetetaan Zoladex-lääkkeellä ja aloitan aromitaasinestäjät (lääke, joka käsittääkseni lopettaa estrogeenin tuotannon), mikä tarkoittaa sitä, että tulen näin kolmevitosena saamaan vaihdevuodet.

On jotenkin helppoa kirjoittaa vain tulevista hoidoista, ulkoistaa itsensä tekstistään. Olla vain turta potilas, jota hoidetaan. Olla tuntematta liikoja tai muutenkaan sen enempää; luottaa vain siihen, että näin homma etenee ja minut hoidetaan. Tsempata kuin viimestä päivää, kun sivuoireet käyvät päälle täysillä. Olla vaan urhea ja unohtaa sen tunteen, miltä tuntuu kun maailma romahtaa.

Mä menin kuitenkin kysymään lääkäriltä, että paranenko. Vastaus ei ollut yksiselitteinen kyllä, vaan lääkäri sanoi, että hoidon tarkoituksena on minimoida uusiutumisen riskit. Ymmärsin sen niin, ettei uusiutunutta syöpää sairastavalle anneta nk. turhaa toivoa, vaikka tokihan tässä hoidoilla parantumiseen tähdätään. Kysehän on meikän kohdalla kuitenkin vain paikallisesti uusiutuneesta rintasyövästä, se ei ole ehtinyt levitä kainaloa kauemmas. Tällä hoitoarsenaalilla siis tosiaan vaan minimoidaan uusiutuminen – mutta niinhän sitä viimeksikin tehtiin. Silloin vaan puhuttiin myös paranemisesta. Siitä ennusteesta, että viiden vuoden kuluttua rintasyöpää sairastavista elossa on liki 90 prosenttia, ja annettiin ymmärtää että tottakai minä kuulun niihin, parantuneena. Nyt vasta kunnolla käsitän sen, että tuohon lukuun kuuluvat myös ne, jotka ovat elossa vaikka sairastavat edelleen rintasyöpää. Minähän kyllä aion olla tuossa prosenttiluvussa mukana vaikkei ennusteita mulle enää annettu.

Se on järkyttävä hetki, kun tajuaa, ettei välttämättä paranekaan. Siinä hetkessä ei ole mitään ylevää, ei mitään hienoa ajatusta siitä, että hei, nyt mä tajuan elämän merkityksen ja tiedän mitä elämälläni teen. Sitä vain katsoo taaksepäin, katsoo valintojaan ja miettii, että mikä helvetti mut tähän toi. Tulevaisuudessa siintää kuolema, ja sen ja tämän hetken välissä on pelkkää tyhjää. Ja se on pelottava ajatus, että on itsestä kiinni kuinka tuon tyhjän täyttää. Pelottaa, että kuitenkin se kaikki on turhaa, pelkkää sairautta vain. Että vaikka mitä tekisin, mä kuitenkin kuolen tän sairauteni takia. Helevetin masentava ajatus, ja hei, mulla on sentään päälääkkeetkin käytössä!

Kaipa se tieto nyt kuitenkin lisäsi tuskaa. Tai ainakin ahdistusta.

Mä vasta just tajusin eleleväni taas piinaviikoilla. Kainalon tyhjennyksestä on on kulunut semmonen kolmisen viikkoa, viipalekuvasta viikon verran, ja olen yrittänyt vain olla ajattelematta patologin vastauksia ja muita tuloksia. Ensi viikon keskiviikkona tapaan onkologin, jolta saan kuulla vastauksia ja hoitosuunnitelman. Enpä ole siis juuri kesäsuunnitelmia tehnyt – tämäkin kesä mennee viime kesältä tutuissa kolmen viikon sykleissä: viikko kuvotusta, viikko melko ok, viikko kuolemanväsyä ja taas uuden sytostaattierän jälkeen sama rundi uudestaan. Kesä ehtii kyllä kai kulua syksyyn, ennen kuin tuo taival on lopuillaan, mutta eiks tää ny mee jo tokakertalaiselta ihan rutiinilla. Jeah, right.

Mä olen yrittänyt keräillä tiedonmurusia ympäri ämpäri nettiä, mutta aika laihaksi saalis on jäänyt näin nopean uusiutumisen osalta. Duodecimin uumenista ongin pikkudataa, jonka mukaan puhtaan vartijaimusolmuketutkimuksen (ts. puhtaan kainalon) jälkeen rintasyövän uusiutuminen kainalon imusolmukkeisiin (näin nopsaan?) on semmosen 0,3 prosentin todennäköisyysluokkaa. Huhhuh.

Kaiken lisäksi tämä syöpärkele uusiutui vieläpä silloin, kun olin Tamofen-lääkityksellä (eikä siitäkään löydy oikein mitään tietoa, ei edes kokemuksia!). Tamofen on antiestrogeenilääke, jolla torpataan hormonipositiivisen kasvaimen kasvamiseen tarvima estrogeeni – ja on vieläpä niin hyvä ja luotettava ja tehokas lääke, että rajuista sivuvaikutuksista huolimatta sitä käytetään ensisijaisena vaihtoehtona. Niin, kai siis muille se on hyvä, mutta ei mulle. Olishan joidenkin herätyskellojen pitänyt soida (kovempaa!), kun meikän hormonitoiminnassa ei tapahtunut juuri mitään muutoksia. Menkat tulivat ajallaan säännöllisinä ja kuumia aaltojakin vain ylensyömisen jälkeen tai harvoin öisin. Vain puoli vuotta mä ehdin tuota lääkettä syödä päivittäin, kun jo löytyi kasvainta kainalosta. Tunnen oloni aikas spesiaaliksi.

Olen yrittänyt tässä pitää itseni kiireisenä, etten liikoja lähtisi murehtimaan. Epätietoisuus raastaa, mutta olen vain ollut ajattelematta asiaa – ja jopa välillä pystynyt siihen. Tieto ei tosiaan meikän tuskaa lisää – pikemminkin päinvastoin! Kun faktat ovat pöydässä, on helpompi antaa tulevan tulla. Ensi keskiviikkoa odotellen.

Niin, ja mitäs se saikkuloisen kiireisyys sitten on? Se on kahvittelua ja lounailua ystävien kanssa, kirpputorivisiittejä, kirjaston hyväksikäyttöä, leikkauksen jälkeistä jumppailua, uuden tatuoinnin hakkauttamista, pihan laittoa kesäkuntoon, kävelylenkkejä, teatteria, True Bloodin tuotantokausia ja Cookie Jamin pelaamista.

Ja siivousta, jolta karataan kirjoittamaan blogia.