..

Kävin tänään kirpparilla, kun lapset olivat lähteneet isänsä luo viikonloppua viettämään. Otin fillarin alleni ja polkaisin keskustan liepeille – aurinko paistoi, hiekkapöly kutitti kurkunpäätä ja tiessä oli enemmän kuoppia kuin viimeksi pyöräillessäni. Kevät!

Mulla oli ruhtinaallisesti aikaa, joten tongin kotikaupunkini isoimman kirpputorin varsin huolella. Oli ihanaa pitkästä aikaa kuljeskella yksin, tutkia tavaroita ja pohtia tiukkaan ostopäätöksiä tyyliin tarvinko tätä vai haluanko vain. Ja samalla pohtia mielessäni sitä, ettei kukaan muista asiakkaista tiedä, että mulla on syöpä. Ei ne tiedä, että oikean puolen rintaliivintäytteeni on pelkkää silikonia. Musta ei näy sairaus päälle. Samalla jäin miettimään sitä, etten itsekään tiedä mitään näistä muista ihmisistä; keitä he ovat, mistä ovat tulossa, minne menossa – onko heilläkin joku sairaus, joka ei näy päälle?

Syöpä täyttää ajatukset silloinkin, kun luulee, ettei sitä ajattele. Se on just se hetki ennen sitä, kun riehaannut intoilemaan kaverille et hei, en oo muuten aatellut syöpää nyt vähään aikaan ollenkaan, mieti! Siellä se silti on, piilossa päällimmäisiltä ajatuksilta, niin ettei sitä heti huomaakaan. Se ei näy päälle, mutta siellä se on.