Sytkyjen tykitys, osa 2

Huh, toinen kerta sytostaattihoidossa lusittu.

Ilta mennyt kuullostellen omaa oloa. Kuvottaako, pierettääkö, väsyttääkö, nouseeko kuume, kuivuuko suu, jaksanko lukea vielä sen-ja-sen blogin tai katsoa nämä kissavideot.

Hoitokäynti alkoi lääkärin tapaamisella. Huomasi heti, että mulla oli peruukki päässä; ”jaahas, sulla on tukka lähtenyt”. Veriarvot olivat eilisten labrojen mukaan ok, joskin valkosolut olivat pikkuisen romahtaneet. Eivät sentäs niin pahasti, että hoitoaikataulua olisi joutunut rukkaamaan, eli päivän cocktail FEC meni tilaukseen.

Hoitajan kanssa sovimme seuraavan ajan. Kokeili, josko olisin ollut Provinssiin menossa ja ehdotti, että voidaan kyllä siirtää sytkyjä siltä viikolta eteenpäin. Näh, en mä kyllä juhannusta halua olla sytoinvoiva, joten päätös oli varsin helppo. Olin jo aikaisemmin tyytynyt kohtalooni, eli että ei isoa festarointia tänäkään vuonna.

Puoli kymmenen aikaan olikin jo aika siirtyä päiväsaliin tipalle jos toiselle. Kolmanteen kertaan selitin viimeisen kolmen viikon voinnit, tällä kertaa päivän omahoitajalle; ”juu, kuvotusta oli se viikko ja sit ykskaks vaan loppu. Primperanilla pärjäs hyvin. Suukin kuivu, mut mä join vissyä ja kamomillateetä niin oli ihan ok. Joo, mullon ceridalia siellä jo odottamassa. Nyttemmin ollu ihan kauhee väsy, ja joo, tukkakin putos, perkele”.

Kanyyli meni sisään kolmannella yrittämällä. Siinä kipuillessa neulanpistoja ja naurellessa hoitajalle ettei mua muuten tatuointineulat pelota yhtään, mietin, että olis ehkä sittenkin ollut ihan kova juttu se injektioportti (vielä kun viikonlopun viisubileissä tapasin tytön, jolla sellainen on ja kovasti kehui – mutta toisaalta, meikällä iho tekee hurjana arpikudosta ja arvetus on taattu). 

 

Siinä sitä menee epirubisiinia suoneen. Solumyrkky on oikein osuva nimitys, sillä joutuessaan esim. iholle tuo marjamehun värinen aine aiheuttaa kudosvaurioita.

 

Tällä kertaa tippalaitteen eikä suonten kanssa ollut ongelmia. Isoin ongelma saattoi olla mun totaalinen väsymys, joka iski rentouduttuani kanyyli vihdoin kämmenseljällä. Luomet vaan lupsahteli kiinni. Uskomatonta, kuinka koko viikon kestänyt jännitys laukeaa noin! Lääkitys tippui suoneen tasaiseen tahtiin, ja nautittuani sairaalan tarjoaman välipalan pääsin lähtemään kolmen tunnin session jälkeen. Hyvä fiilis jäi, jälleen kerran.

Olen tosi onnekas, että olen toistaiseksi selvinnyt näin vähillä sivuvaikutuksilla – sitä ennen hoitojen alkua luki jos jonkinlaista kamaluutta tästä nimenomaisesta lääkecocktailista. Noh, katsotaan mitä meikä huomenna tuumaa, onko fiilis edelleen yhtä positiivinen kun selkä alkaa brakaamaan tästä sohvalla läppäri sylissä istumisesta, eh.

 

EDIT: Eikö kuvakokoa saakaan pienennettyä? Argh. Ja kyllä, editorin kuvaikonia käytin. Iso käsi sille joka neuvoo!