Päivä kerrallaan

Tänään siis onkin jo keskiviikko. Huomenna torstai. The sytkytorstai.

Kävin eilen lääkärillä onkolla. Kyseessä oli välitsekkaus hoitojen puolenvälin jälkeen, ja samalla tietysti kerrattiin viime viikon terveyskeskuskäynti. Jösses, kun tuli kuvottava olo jo pelkästään siitä, että astuin sisälle rakennukseen, jossa mulle annetaan nuo ah, niin ihanat solumyrkyt, jotka saa kropan niin ihanasti sekaisin. Olen kuullut kokemuksia moisesta, ja tietty nohevana plikkana aattelin, ettei mulle tommosta psykosomaattista oiretta voi tulla. Ja kah, vielä iltapäivällä ruuan jälkeen vatsa kiersi ympyrää. Ei sentäs ollut niin huono olo, että olisin oksentamiseen tai lääkkeisiin turvautunut, mutta kivasti mieli ja kroppa yhteistyössä tekivät mulle niinsanotusti temput.

Lääkäri oli taas eri, mutta eh, saanpahan ainakin monta näkökulmaa, ja tuo nuorehko erikoistuva lääkäri olikin perusteellinen. Tutki palpoiden koko kropan, koputteli selänkin puolelta. Lähetettä tuli niin mammografiaan (”tämä pitää nyt kuitenkin ottaa, että voimme verrata kuvia”) kuin perinnöllisyystutkimuksiin (”vahvasti hormonaalinen syöpä viittaa BRCA-mutaatioon”). Ainokaisen kipuiluun kirjoitti antibiootit ja hoitovoiteen.

Illalla se iski, se pelko, että mun loppuelämäni on tätä. Väsymystä, voimattomuutta, lääkärikäyntejä, veriarvojen tsekkailua, rankkoja hoitoja. Mä tajusin, että hoidoista huolimatta syöpä voi uusia tai levitä, onhan tää gradusta 3. Ennuste on hyvä, sitä tämänkertainen lääkärikin jaksoi monesti sanoa, ja hormonipositiiviseen syöpään on olemassa Tamofen-lääkitys sytostaattien lisäksi. Kasvain löytyi ajoissa, imusolmukkeet olivat puhtaat, sytostaattihoitokin tepsii ainakin sivuvaikutusten perusteella. Mutta silti. Perkeleen pelko hiipi takavasemmalta ihan yllättäen. Entä jos mä en selviäkään syövästä hengissä? Entä jos mä en selätäkään tätä niin kuin oon kovasti uhonnut? Mitä jos tuossa ainokaisessakin muhii kasvain? Tuskin ne turhaan sitä mammografeeraa?

Kaikesta huolimatta mun elämä on tässä ja nyt. Päivä kerrallaan, kuten lasteni isä mua tsemppaa.

Yritän nyt unohtaa kehää kiertävät ajatukseni. Aamulla kuitenkin jo jaksoin leipoa leipää, miksen siis jatkaisi pesemällä pyykkiä? Jos tavallinen elämä on sitä mitä haluan, miksen siis eläisi sitä kaikesta huolimatta?