Kaikki on mahdollista.
Syyskuu. Lämmin, aurinkoinen syyskuu. (Paitsi tietenkin nyt on kylmänoloinen, sumuisa aamu kun tätä kirjoitan.)
Viimeisestä sytostaattihoidosta on nyt päivää vaille neljä viikkoa (!!!) ja edelleen olo on aikas huikea – mä selvisin! Väsymys oli tosin näiden hoitojen jälkeen ehkä pahempi kuin ikinä, se voimattomuuden tunne on vaan uskomaton. Vaikea sitä on kuvailla, mutta ehkä jonkinlaista mielikuvaa antaa se, ettei pahimpaan aikaan edes jaksa nostaa kaukosäädintä tv-kanavaa vaihtaakseen. Kotihommia tuli jaksamisen mukaan tehtyä vanhustyyliin; tuosta nyt tyhjäisen tiskarin – ai kauhee, nyt on pikkusen istuttava – tuostapa pyyhkäsen leivänmurut – ei huhhuh, mä ihan hetken tässä lepään – petaanpa sängyn, kas näin – voi jee, kai mun on nyt tuohon hetkeksi makuulle mentävä. Kaiken tämän kruunaa sitten se, että vähän väliä mä oon itkenyt turhautumisitkuja siitä ettei jaksa. Ehkä pahinta oli järkkäillä esikoisen 11-vuotissynttäreitä – mä kävin välillä ulkona tai vessassa itkemässä väsymystäni ja eikun sitten taas hommiin. Huhhuh. Mut selvisin!
Nyt, kun vointi alkaa olla parempi, on ollut mahdollisuus aloittaa uusia juttuja – kun kerta kaikki tuntuu olevan mahdollista. Oonhan mä elossa.
Kunto romahti hoitojen aikana nollaan, ellei sen alapuolelle. Oli se vaan aika karua, kun kävelylenkilläkin hengästyy ja kohta jo puuskuttaa. Rappusia pitkin kapuaminen oli aika extreme-hommaa, juu. Nyt olenkin pikkuhiljaa yrittänyt saada kadonnutta kuntoani takaisin käymällä jumpissa (samalla ois tietty kiva jos vyötärökin löytyis). Aloitin vasta (!!) reilu viikko sitten venyttelyjumpalla, ja eilen jo uskaltauduin zumbaamaan. Vielä viime viikolla en meinannut pysyä tai jaksaa jumpissa mukana, mutta eilen onnistui jo tosi kivasti. Äkkiä tuo kunto tuntuu nousevan. Eilisillan olin tosin ihan rättipoikkiväsynyt, mutta se tuntui hyvältä väsyltä – mun kroppa oli oikeesti pystynyt tekemään töitä.
Viime viikolla aloitin myös omaehtoisen koulutuksen. Olen aika tohkeissani tuosta, sillä se tukee mun duuneja tosi kivasti ja muutenkin saan siitä uutta virtaa ja tekemisen intoa. Omia töitä en ole tosin vielä aloittanut, jotenkin se kynnys tuntuu vielä korkealta ylittää. Pikkuhiljaa, voimien mukaan – ehkäpä jo ensi viikolla?
Kaiken kaikkiaan, elämä tuntuu olevan taas hyvä. Viikko sitten aloitin sen pelätyn Tamofen-lääkityksen, mutta ainakaan toistaiseksi sivuoireita ei ole tullut. Ehkäpä meikässä on muutenkin nuo estrogeenitasot olleet korkealla (vrt. järkyttävät pms-oireet, e-pillerien sopimattomuus, mielialan aaltoilu kuukautiskierron mukaan), että niiden demppaaminen tekee vaan hyvää? Aika näyttää. Kuumia aaltojakaan ei ole ollut sitten sytojen, vaikka niiden ilmeisesti pitäisi tulla heti ekoina päivinä lääkityksen aloittamisesta jos kerta ovat tullakseen.
On tää vaan aikas hieno fiilis tajuta olevansa elossa ja selvinneensä sytkyistä. Kyllähän tuo syöpä tässä vielä ainakin viisi vuotta mukana roikkuu, ennen kuin mut voidaan todeta terveeksi, mutta enää se ei mun elämänlaatuani pahenna, toivon. Kaikki on taas mahdollista!