Pyjamapäivä

Keväisen ihanaa pääsiäistä kaikille! Tyttäret lähtivät trullittelemaan, Rakas kotonaan käymään, ja minulla on nyt aikaa juoda vielä vähän lisää kahvia ja kirjoittaa. Kuuntelen Curen Lovesongia – ehkä paras rakkauslaulu-niminen rakkauslaulu ever! – ja tunnen kuinka onnellisuus ja ilo kuplii sisälläni. Parasta elämässä on se, että saa rakastaa.

Eilinen oli kunnon pyjamapäivä, jonka vietin tapellessa väsyä vastaan. Kartsa, tuo ihana ystäväiseni, tuli torstaina istumaan iltaa. Hassu oli pakannut mukaansa villasukat, puolitoista pulloa punaviiniä, tuoremehua ja tupakkikengät. Oikein hyvä setti! Ilta jatkuikin sitten melko myöhään, tai aikaseen, kuinka sen nyt sanoisi – nukkumaan pääsin aamulla kuudelta, kun meistä kumpikaan ei tajunnut ajankulua. Yhtäkkiä vaan oli valoisaa! Neljän tunnin aamu-unilla pärjäsin hyvin aina iltamyöhälle saakka, ja jumaliste, jaksoin jopa leipoa. Itseaiheutettu väsymys ei mitenkään oikeuta pettämään niitä lupauksia mitä on tyttärille tehnyt. Jos kerta on luvattu tehdä kinkku- ja marjapiirakkaa, niin sitten niitä tehdään vaikka silmäluomet lupsuu eikä ajatus kulje. 

Mietin eilen väsyillessäni, että tämmöstäkö se olo sitten tulee olemaan mahdollisten hoitojen aikana. Olen jonkin verran lukenut syöpää sairastavien kokemuksia kurjasta olosta sytoannosten jälkeen, ja eilisen vetämättömyys, ajatuksien katkeilu ja pieni kuvotus vois olla aika hyvä verrokki tulevaan (jos siis hoitoja edes tulee, tää on edelleen jossittelua ja epävarmuustekijöitä aina sinne tiistaihin asti, argh). Luultavasti olo tulee olemaan kauheampi, mutta tiedän kyllä selviäväni sivuvaikutuksista. Pakkohan se on. Onneksi tytöt ovat jo niin isoja, että osaavat lämmittää sapuskaa ja hoitaa kotihommia (joskin vain huomautettaessa eikä ikinä oma-aloitteisesti, mur), eli sinänsä huolta toipumispäivien arkisesta sujuvuudesta ei ole. Tietysti henkisesti edessä on rankat ajat – siis ehkä on, kun eipä vielä tiedä tulevasta. Tuntuukin, että nyt on rankinta tämä kaikki epävarmuus, tämmöstä hemmetin odottelua ja tuskastelua tämä elo kun nyt on. 

Tänään kuitenkin ajattelin unohtaa sairastavani syöpää ja kaiken siihen liittyvän epävarmuuden. Laitan kaikki varaosat paikoilleen (tissi, piilarit, klipsipidennystukkaa), maalaan naamani ja pukeudun nätisti, ja lähden juhlistamaan kaverin uutta kotia ja ehkäpä vielä vallan tanssimaan. CMX:n keikka saa tällä kertaa jäädä väliin, sillä ehtiihän sitä myöhemminkin keikalle, mutta tupareita ei ole kuin kerran kotia kohti. Yksi asia on sentäs varmaa: mun elämä on silti just hyvä!