.

Ehkä alkaa vasta nyt iskostumaan tajuntaan, että mä tosiaan satuin siihen yhteen kymmenykseen naisista, jotka sairastuvat rintasyöpään. Harvinaista on tietty se, että olen näin nuori, 34-vuotias, ja siksi kai ultrassa näkyvää kasvainta lääkäri ensin epäili hyvälaatuiseksi.

Mä olen ollut viime päivät inhassa lamaantuneisuuden tilassa, enkä ikinä saanut pestyä sitä pyykkiä tai niitä kuvia koneelle tai juuri mitään muutakaan. Ruokaa jaksoin tehdä, mutta sepä se on mun lohdukkeena muutoinkin ollut. Mä vain lukisin, mitä vain, jotta saan ajatukseni matkaamaan muille maille. En halua ajatella tätä syöpäasiaa, vaikka se tykyttääkin tuossa takaraivolla jatkuvasti – ja kohta jo annan itselleni luvan kirjoittaa ja siinä samalla muka ajatella asiaa. Kuitenkin mä kirjoitan syövästä melko ulkokohtaisesti, mä en uskalla tuntea ihan kaikkea sitä katkeruutta enkä varsinkaan kirjoittaa siitä.

Onhan se nyt perkele, että kahden lapsen yksinhuoltajaäiti sairastuu syöpään. Onhan se nyt perkele, että kelle tahansa voi tämmönen tauti iskeä.

– – –

Ylläolevan kirjoitin aamulla ja tallensin luonnoksiin. Tuli paha paikka, en voinut jatkaa.

Päivällä kuitenkin mieliala muuttui ihan vain päivän postin takia – Kelalta ja sairaalasta oli tullut postia. Sairauspäivärahapäätös tuli, ja oli näemmä mennyt summa maksuunkin jo, hyvä! Pienyrittäjälle tekee tiukkaa sairastaa (niin taloudellisesti kuin henkisestikin), mutta onneksi on Kela ja tukiverkot ja hyviä kuukausia alla. Sairaalasta taas tuli vihdoin kutsukirje onkologiselle poliklinikalle – parin viikon päästä verikokeet ja siitä muutaman päivän perästä lääkärikäynti. Jiihaa, tää sairaus alkaa hoitumaan taas, leikkaus kun oli vasta alkua!

Viime päivien alakulo ja lamaannus oli sittenkin ”vain” meikäläisen reagoimista odottamiseen. Että voi olla hirveää odottaa tuloksia, odottaa lääkäriaikaa, odottaa, että asioita alkaa tapahtumaan! (Noh, lisää tuloksia en kirjeessä saanut, mutta varmaan voisin soittaa onkologiselle ja kysyä, että mites ne hormonijutskat, toimiiko reseptorikone, tiedetäänkö jo.)

Tänään, näiden uutisten jälkeen, kuin salamaniskusta, löysin taas elämäniloni. Mulla on seuraavat kaksi viikkoa hyvää työaikaa, eli voin tehdä duunia tuskaamatta hoitoaikatauluja (onkohan töihinpalaamistuskailu ollut sekin vain epävarmuutta siitä, että pystynkö edes hoitamaan hommiani?). Pidän vain huolen siitä, etten sovi kuun vaihteen tienoille isoja juttuja ennen kuin tiedän hoitopäivät. Loistavuutta sekin, että mä pääsen sittenkin lähtemään kaveriporukan kanssa viikonloppureissuun viikon päästä. Nyt mulla on selkeä kuva tulevasta, päivämäärineen – joskaan paria viikkoa etäämmälle en uskalla asioita vielä sopia ja se on mulle ok. Jotenkin hullua, että näin vain yks kaks olotila on ihan toinen! Niin no joo, enkös mä jo kerran maininnut tunteiden vuoristoradan…

Erään ystävän kanssa naurettiin, että joo, kyllä se ilo varmaan iltaan mennessä talttuu. Että sitä ennen kannattaa käyttää kaikki energia hyödyksi, vaikka siivota ja pestä pyykkiä. Ja voi kuulkaas, niin tein! Ja järjestelin vielä vaatekaappieni ylisetkin :D

Ilo ei ole onneksi haihtunut, tässä tuo elämännälkä vaan kummasti nousee. Rakas on pikapuoliin tulossa mun luo, ja huomenna on taas uusi päivä!