Ahistaa – ei ahista – ahistaa – ei ahista…

Tämä viikko on ollut melkoista tunteiden vuoristorataa. Sunnuntain ihanasta fuusioperheidyllistä sain rutosti voimaa alkavaan viikkoon, ja kihertelin vaan issekseni sitä, kuinka ihana mun elämä on – tiedättehän sen tunteen, kun onni vain kuplii sisällä ja tekee mieli tehdä iloloikkia! Jep, mahtava oli taas nousukiito, ja lasku prkl sen mukainen.

Maanantaina alkoi pienesti ahistamaan. Yritin olla ajattelematta asiaa, ja keskityin taas hyviin juttuihin. Kuten siihen, että tiistaina tulisin saamaan kunnollisen silikoniproteesin leikkauspäivän jälkeisenä aamuna sairaalasta saadun pumpulitissin tilalle. Tai vaikka siihen, että mulla on ihan yliparhaat ystävät ja sukulaiset ja parisuhde, ja että nettikaupasta tilatut maryjanet olivat justiinsa hyvät, ja että tyttäreni uskaltavat taas kinata keskenään ja vängätä mulle eli on taas turvallista näyttää kaikki tunteet täysillä kun äiti ei ole enää niin kipeä, ja että kohta pääsen takaisin tekemään työni. Silti se ahistus sieltä nosti rumaa päätään.

Tiistaina mä sen ahdistuksen syyn ymmärsin. Liki kolme viikkoa kun vaan yrittää toipua ja lääkitä kipua ja olla rauhassa ja jumpata kättä ja keskittyä haavan paranteluun eikä ajattele muuta kuin sitä, kuinka ärsyttävää ja turhauttavaa on olla sairaslomalla, on aika romahdus tajuta, ettei tämä nyt ihan näin ykskaks nipsnaps selvä juttu olekaan. Vaikka kasvain ja paljon muuta on leikattu pois, niin silti mä sairastan syöpää. Silti, kunnes mut terveeksi todetaan. Se, että kävi sairaalassa valitsemassa proteesin (uh, valittiin kahdesta koosta isompi, jesh, onneksi kasvain iski pienempää rintaan, hah!) uusien mummorintsikoiden kaveriksi (on muuten mukavat, mutta sentäs mustat!), muistutti mua siitä, että kaikki on vielä auki; hoidoista en tiedä, enkä tiedä syövän laadustakaan. Voi olla, että tää oli leikkauksella selvä ja elämä jatkuu täysin rinnoin, vaikka toinen niistä onkin feikki. Yhtä mahdollista on, että matka jatkuu sytostaattihoitoihin – joskin silti se elämä jatkuu ja täysin rinnoin silti. Kirurgi kyllä kehotti varautumaan sytoihin, koska olen niin nuori (hoitohenkilökunnan ”oot niin nuori”-hokeman kautta orastava ikäkriisi katosi, ei tää viittä vaille nelikymppisyys niin paha juttu olekaan) – ja kyllä, varautunut kai olenkin, henkisesti, mutta työkuvioita olen sopinut siihen malliin, että saas nähdä kuinka ne sumplin jos hoitoja sitten kuitenkin pukkaa päälle.

Tiistai-iltana olin teatterissa ystäväni Kartsan kanssa, ja esityksen ja kotiinpaluubussin väliin jäi juuri sopivasti aikaa yhdelle tuopilliselle. Oih, pääsin kaljalle! Parhautta! Normielämää! Okei, pikaiseksi kädet täristen ryystämiseksi se sitten kuitenkin meni, sillä teatterilla näin tuttuja, joiden kanssa piti puida syöpäasiaa, mikä sitten jännitti ihan sikana – oli aika rankka päivä takana, näytelmäkin kosketti ja yritin vain olla romahtamatta – ja kah, jännitys siirtyi kroppaan ja tärisin ihan holtittomasti. Rentoutumistaito olisi tosiaan pop. Itsehillintää näemmä on.

Keskiviikkona päätin haistattaa ahdistukselle pitkät siivoamalla. Tekemisellä saa siirrettyä ahdistavia ajatuksia eteenpäin myöhemmin ajateltaviksi, oh yes. Oli vallan huikeaa siivota, sillä en siihen ole pitkään aikaan pystynyt. Nyt vaan pidin riittävästi taukoja ja huolen, ettei liian staattiseksi mene oikean käden liikkeet, ja kas ihanuutta, puhdasta tuli eikä kipuja laisinkaan. Siivotussa kodissa muuten onkin sitten mukavampi parkua. Lapset tosiaan lähtivät illaksi isänsä luo, ja mulla oli tilaisuus möyriä ja märehtiä syöpäasiassa ihan kunnolla. Kesken hyvän itsesäälivollauksen eräs ystävä kuitenkin soitti viikonlopun suunnitelmista (CMX:n keikkaa ois tarjolla, nam!) ja joutuikin sitten ämpäriksi tälle mun ahistukselle anteeksipyytelyjeni kera. Tämä kuuntelee ja tuumii vaan, että ei pidä pyydellä anteeksi, aina saa hälle soittaa (vaikka nyt kerkeskin itse ensin), hän kuuntelee kyllä ja auttaa parhaansa mukaan, ja mä tajusin, että mun pitäisi oikeasti opetella puhumaan ja luottamaan siihen, että mua kuunnellaan, ja että se jumalauta vielä auttaa, se puhuminen. Ihan niin kuin tää kirjoittaminenkin.

Myöhemmin illalla lämmitin saunan. Oli ihanaa päästä löylyihin ekan kerran kolmeen viikkoon. Tää aika on kyllä tuntunut huomattavasti pidemmältä, en voi käsittää ettei kyhmyn löytymisestäkään ole kuin vasta kuusi viikkoa. Viimeksi saunassa leikkauspäivän aattona mietimme Rakkaani kanssa, miltä näyttäisin ilman toista rintaa, mutta eihän sitä semmoista osaa etukäteen kuvitella. Aika sinut mä olen uudenmallisen kroppani kanssa, eikä se onneksi ole tuottanut ahistusta kerran päässyttä turhamaisuusitkua enempää. Ainakaan vielä. Aika näyttää.

Melkoisia epävarmuustekijöitä tässä on, siksi kai tuo ahdistus. Tänään on ollut onneksi taas parempi päivä. Kellohelmat hulmuten lähdin tyttärieni kanssa kaupungille, jotta kuopus pääsisi vihdoin tuhlaamaan yhdeksänvuotislahjaksi saatuja synttärirahoja. Monsterityttönukkekokoelma kasvoi taas yhdellä neitosella, mutta onneksi löytyi myös ihana kevättakki – ja kuopuksen tuntien tässä on edessä päivien, ellei peräti viikkojen taisto siitä, voiko kevättakkia vielä laittaa päälle vai ei. Auts.

Olipas tässä päiväkirjaa kerrakseen. Näemmä todellakin tarvitsen kanavan purkaakseni kirjoittamalla ulos sen mitä päässäni pyöritän, olkoon se sitten syöpää tai kaikkea muuta.